Tähdenlento tuli tiensä päähän

Huomaan, että enää ei oikein tule juttua ja niinpä luulen, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Se on palvellut minua surussani yli vuoden, ollut todella tarpeellinen monella tavalla.

Perheessämme eletään aikalailla tavallista arkea. Daniel on vahvasti läsnä arjessamme ja muistoissamme. Toki elämän kokoinen suru on jättänyt jälkensä ja niin tietysti kuuluukin olla. Pahin tuska on kuitenkin helpottanut. Ikinä suru ei helpota täysin, koska Danieliin liittyvät muistot saavat usein surun aikaan. Kuitenkin pikkuhiljaa miksi-kysymykset väistyvät, aika on tehnyt tehtäväänsä ja Danielin tuskallisesta ikävästä on tullut lempeämpää.

Olen ylpeä itsestäni. Olen selvittänyt tieni tähän saakka siinä surussa, mistä koskaan ei pitänyt selvitä. En vaihtaisi Danielin syntymää ja elämää mihinkään, vaikka se oli lyhyt. Danielin kuului syntyä meidän perheeseen ja osoittaa elämän arvoja pienen elämänsä aikana. Daniel oli erityinen. En valinnut Danielin syntymää, enkä voinut valita hänen kuolemaansa.

Silti olen vielä heikko, menee vielä aikaa, että vahvistun. Ehkä vuosi tai kaksi, en osaa sanoa. Ihmisen kokoinen pala on revitty rinnastani, joten en odotakkaan, että kaikki korjaantuisi ennalleen. Daniel muutti minut kyynel kyyneleeltä, niinkuin hänen kuvansa viereisessä tekstissä lukee.

Pikkuveli tietää Danielin kuuluvan perheeseemme, olen siis onnistunut. Pikkuveli haluaa Danielin haudalle käymään ja lähettelee lentosuukkoja. Kuvat ovat tärkeitä myös.

Jätän tämän blogin elämään, mutta tuskin sitä enää päivitän. Surutyöni ei todellakaan ole valmis, mutta muuttunut sen verran, että tätä väylää en siihen enää tarvitse. Toivottavasti, joku lapsensa menettänyt voisi saada tästä vertaistukea. Tiedän, että tätä blogia on tuskallista lukea, mutta jospa se toisi myös vähän lohtuakin.

5-vuotias Daniel

Mitä siitä kertoisin? Kertoisinko sen, miten paljon syntymäpäivä puristi jo pari viikkoa etukäteen vai sen, millainen hän on mielikuvissani 5-vuotiaana.

Syntymäpäivä tänä vuonna toi puristuksen rinnan alle jo hyvissä ajoin, mutta edeltävä viikko oli kyllä todella raskas pitkään aikaan. Töissä oli vaikeaa ja kotona työpäivän jälkeen vieläkin hankalampaa. Torstai oli se päivä, kun tulin töistä kotiin ja kaikki purkautui kuin oksennus. Töissäkin itkin ja hätääntyneenä koitin saada itseni kasaan kaksi minuuttia ennen asiakasta. Kotimatkalla katselin pyöräileviä pikkupoikia ja itkin, kun radiossa muistutettiin olemaan liikenteessä varovainen pienten koululaisten vuoksi. Ei Daniel olisi vielä koululainen, mutta pyörällä jo varmasti sujuvasti kulkisi. Kotona menin kaapille, tarjoilin pikkuveljelle sekä itselleni suklaata ja sipsejä päivälliseksi. Mutta ei sekään saanut hyvänolon tunnetta aikaan, päinvastoin olo oli entistä surkeampi. Lamaannuin sohvan nurkkaan ja tuli pitkästä aikaa iso itku. Valtava tunnemöykky vyöryi kyyneleinä ulos ja sitä riitti. Riitti ihan joka asiasta. Lohduton ikävä esikoispoikaa, ainut jota ikävöin niin, että sydän pakahtuu ja tuntuu repeytyvän rinnasta ulos.

Itkeminen kyllä helpotti. Lauantaina itkin toista perhepiirimme poikaa, kun hänet viimeiselle matkalle saatettiin. Siellä ne leikkivät Taivaan kodissa, pitävät toisistaan huolta. Sunnuntaina menin kirkkoon kuulemaan, kun Danielin serkkupojan nimi lausuttiin kuolleiden joukossa. Miten lohdutonta se silloin oli, kun Danielin nimi kirkossa mainittiin "Daniel Johannes.... kahden vuoden iässä". Näinkö unta, herättikö joku painajaisesta. Kirkon penkissä kävin läpi Danielin hautajaisia, edelleen sitä miten raskas se arkku on varmasti ollut isin, vaarin, papan, kummisedän käsissä. Miten lohdutonta se kaikki oli. " Atte Mikael... kuuden kuukauden iässä", miten lohdutonta se kaikki on. Sunnuntaina muuten oli kotimme yllä kaksi sateenkaarta päällekkäin. Päät ulottuivat taivaseen ja ajattelin, että ette te ole kaukana, ihan tässä meidän kanssa. Ja Danielin läsnäolo olikin voimakasta.

Maanantai sitten oli Danielin 5-vuotis syntymäpäivä ja minua vaivasi, etten oikein ollut kerennyt valmistautua siihen (lähinnä kukat haudalle, kynttilät ym.). Työpäivästä olin tehnyt tarkoituksella rauhallisen. Aamutuimaan menin haudalle ja täysin tuntematon mies tuli halaamaan minua ja ottamaan osaa. Ehkä hän oli Danielin lähettämä lohduttaja. Aika rohkeaa minusta.  Mielikuvissani osaan aavistaa, millainen lapseni on 5-vuotiaana, tunsinhan hänet. Pikkuveli lähetti ilmapallon reippaasti matkaan, isoveljelle, lentosuukkojen kera tietysti. Ja me juhlimme 5-vuotiasta poikaamme, sitä että hän teki meistä vanhempia. Sitä, miten pieneen elämään mahtui kaikki ja miten se pieni elämä muutti kaiken. Äidillä on iso poika jo, Taivaan kodissa.

Surua surun päälle

Viime maanantaina 15.7 saimme aamupäivän aikana lohduttoman suru-uutisen. Mieheni siskon 6kk vanha poika oli kuollut yllättäen. Mieheni soitti töihin minulle, että vauva on viety elottomana sairaalaan, mutta vielä elvytetään. Minua alkoi yhtäkkiä palella aivan mahdottoman paljon ja olo oli todella epäuskoinen. Noin tunnin kuluttua mieheni soitti, että elvytys ei tuottanut tulosta ja vauva on kuollut. Päällimmäisenä tunteena oli, että tämä on aivan käsittämätöntä ja kysymys, että miksi? Miksi tähän perheeseen, surua surun päälle. Danielin kuolemastakin on niin vähän aikaa, uuteen lohduttomaan menetykseen nähden.

En voi kuvitella appivanhempieni tuskaa tällä hetkellä. Vaikka suurin tuska on meillä vanhemmilla lapsiemme menetyksestä, myös isovanhemmat surevat paljon. Ja isovanhemmat surevat oman lapsen puolesta myös ja tuntevat tuskaa. En tiedä, miten appivanhemmat jaksavat tämän kaiken.

Kaikki ovat kysyneet minulta, että tuleeko kaikki Danielin kuolemaan liittyvät asiat mieleen nyt. Mutta ei ne tule. Olen pohtinut, että miksi ja pitäisikö niiden tulla. Mieheni kanssa asiasta juttelin ja keksimme ehkä ratkaisun. Me olemme surreet Danielia viimeiset kaksi vuotta 24/7, me muistamme Danielia joka ikinen päivä ja suremme sekä ikävöimme päivittäin. Uskoisin, että lähimmät perheen jäsenetkään eivät sure Danielia joka ikinen päivä ja tällä tavalla muut ehkä uskovat, että nyt kaivetaan jostakin syvältä meidänkin rintaamme ja suru palaa taas elämäämme. Mutta koska elämme surua jokainen päivä, ei se palaa mistään. En tiedä, saitko kiinni. Toki voin muistoissani mennä niihin alkupäivien tapahtumiin ja ymmärtää, miltä mieheni siskon perheestä tuntuu. Mutta se ei ole sama asia, he menettivät oman lapsen ja me omamme. He kokevat surunsa omalla tavallaan ja tekevät surutyönsä omalla tavallaan. Lauantaina, kun kävimme heidän luonaan, huomasin, että surutyö on todella erilainen.

Kylässä ollessamme meidän perheen pikkuveli ja heidän perheen isoveli leikkivät lattialla. Ajattelin, että siinä he ovat, kaksi orpoa veljestä.

Lapsen kuoleman ja parisuhde

Olen hautonut tätä aihetta mielessäni ja nyt minusta tuntuu, että se on pakko jakaa. En muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta suuri osa lapsen menettäneistä pareista päätyy eroon lapsen kuoleman jälkeen. Monille se on itse syy ja toisille ikään kuin piste i:n päälle. Tutkimustakin tästä on tekeillä ainakin, ellei jo valmiskin.

Minusta tuntuu (huom! oma näkemykseni asiaan), että surun keskellä on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikki surevat eri tavalla. Miehet usein surevat tekemällä asioita, esimerkiksi töitä tai hakkaavat halkoja. Naisetkin voivat purkaa suruaan mm. käsitöihin, mutta naiset usein puhuvat, puhuvat ja puhuvat. Kaiken surun keskellä ei jakseta taistella parisuhteen puolesta ja on helpompi luovuttaa. Monet prosessin keskellä eronneet ovat katuneet jälkeenpäin ja toisille se on ollut hyvä ratkaisu. Ja kun voimat ovat vähissä, tulee riitaa pienimmistäkin asioista. Voin vain kuvitella elämää sellaisissa parisuhteissa, joissa lapsen kuolemaan johtanut syy löytyy vanhempien huolimattomuudesta.

Toiset tuntuvat hitsaantuvan yhteen entisestään ja se on ihan parasta mitä voi olla.

Ihmettelen sitä, että tämä asia on tiedossa kyllä, mutta siihen ei kiinnitetä huomiota. Jos ajatellaan pirkanmaata, täällä on todella vaikea saada apua parisuhteen pulmiin. Tampereella perheasiain neuvottelukeskukseen on jopa vuoden jono. Vuoden jono! Omalla paikkakunnallamme tasan yksi pappi antaa parisuhdeterapiaa ja käytännössä hän voi työskennellä yhden pariskunnan kanssa kerrallaan. Eli jos haluaa apua pian, on maksettava kallista hintaa. Ja rahaahan nuorissa lapsiperheissä riittää!

Meidän parisuhteemme oli todellakin millin päässä avioerosta. Meillä se olisi ollut piste i:n päälle järjettömän raskaan raksavuoden jälkeen ja Danielin kuoleman ensimmäinen vuosi oli meille myös vauvavuosi. Kaikki voi laskea 1+1, että ihan kaikessa kukoistuksessaan ei ole parisuhde ollut. Ja olisi ollut helpompi luovuttaa. Mutta minulla on hieno mies, hän on halunnut pitää meistä kiinni kynsin ja hampain, kun minä pyristelin sitä vastaan. Jos olisi ollut taloudellisesti mahdollista, olisin ottanut aikalisän ja muuttanut pois vähäksi aikaa. Ainut mikä meitä piti yhdessä oli kuolleen lapsen muisto ja elävän lapsen tulevaisuus.  

Mutta nyt silläkin saralla alkaa helpottaa, kun aikaa on kulunut ja pikkuvelikin on kasvanut isommaksi. Jatkuva riitely on lakannut ja meillä menee melko hyvin. Töitä sen eteen on tehty ja hyväksytty toisessa monenlaisia asioita. Meillä haaveillaan asioista parin vuoden päähän. Uskon, ettei meitä voi enää erottaa kuin kuolema.  Ja olen siitä kiitollinen.

Toipumisen tiellä

Olen surrut kuollutta lastani viimeiset kaksi vuotta ja yhden kuukauden. Nyt alan huomaamaan, että aktiivisen suremisen aika on ohi ja tilalle on tullut kaipaus ja ikävä. Kaipaus, joka saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti, nauramaan hersyvästi, muistelemaan haikeana. Kaipaus, joka saa kovankin puristuksen tunteen rinnan alle. Voisin kai sanoa, etten enää käsittele suruani aktiivisesti, eikä suru määritä elämääni enää. Tuntuu jopa hassulta ajatella, että suremisen alkuvaiheet ovat myös muistoja elämässäni. Onhan niistä jo se parisen vuotta. Jos sanon vieraalle ihmiselle, että lapseni kuoli kaksi vuotta sitten, se on hänelle pitkä aika, minulle lyhyt. Mutta suru on jättänyt arvet sydämeen ja sieluun, joista toivutaan edelleen. Rakennetaan uutta, mutta sen uuden rakentamisen aloittamiseen meni kauan aikaa.

Olen siis alistunut elämään ilman lastani. Olen luovuttanut taisteluni sen suhteen, että saisin hänet takaisin. Danielin kuoleman jälkeen tarrauduin jälleen näkemisen toivoon kuin hukkuva. Enää se ei tuo samanlaista lohtua. Uskoisin, että on tarkoituskin löytää jokin muu keino selviytyä, kuin sen ajatteleminen, että ehkä 40 vuoden päästä me taas kohdataan. Vaikka muistankin sen joka päivä ja kuvittelen sitä hetkeä niin en osaa siitä repiä lohtua.

Lohtua tuo sen sijaan tietoisuus siitä, että lapseni kulkee sydämessäni mukana mihin ikinä menenkin. Lohtua tuo se asia, etten voi tässä maallisessa elämässä lastani unohtaa. Pikkuveljen ristiäispäivänä menimme minun isovanhempien kanssa käymään Danielin haudalla. Isän äiti on aikoinaan menettänyt oman poikansa. Pehmeä, ruttuinen poski poskeani vasten siinä haudalla. Ei tarvittu sanoja, vaan molemmat sen tiesivät ilman sanojakin "minä tiedän miltä sinusta tuntuu". Ja takaisin kävellessämme muistisairas mummani alkoikin kertoa tarinaa menetetystä pojastaan. Viime viikonloppuna olimme mummolassa viimeistä kertaa ja jokainen sai ottaa muistoksi tavaroita mumman kodista. Katsoin lipaston laatikkoon ja löysin kuolleen lapsen adressit, pysähdyin niitä lukemaan. Sama jälleen näkemisen toivo oli silloinkin. Mummani on jo lähellä sitä hetkeä, kun saa nähdä poikansa ja miehensä jälleen sekä muut rakkaat. Mutta pitkä ja kivinen tie se on ollut hänellä. Hän on esikuvani aina.

Viikko täynnä suuria tunteita

Tänään on kulunut 2 vuotta Danielin hautajaisista. Muistan tuosta päivästä melko vähän, mutta ainakin yksi asia oli tärkeydessään ykkössijalla: Pikkuveli ei saa syntyä sinä päivänä. Muistan sen, kuinka aamuyöstä supisteluita alkoi tulla melko tiiviisti ja tuskailin mielessäni, että jos supistelut nyt säännöllistyvät, voin juuri ja juuri keretä kirkkoon, mutta sitten täytyy varmasti mennä sairaalaan. Tuskailin, että jos nyt joudun lähteä synnyttämään, olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta kerrankin pyyntöni kuultiin ja supistelut laantuivat.

Aamu valkeni aurinkoisena. Kävin keräämässä kimpun pieniä kieloja, kukat Danielille pikkuveljeltä. Kuin ulkopuolisena katselin kaikkea. Istuin kirkon penkissä vainajan lähiomaisena. Danielin kaunis pieni arkku, mutta voi miten paljon se varmasti painoikaan isin, vaarin, papan ja kummisetien käsissä. Minä en käsittänyt siitä mitään. Taapersin poikani arkun perässä, joka oli matkalla kohti hautaa. Tajuamatta sitä, etten enää koskaan voi nähdä Danielia täällä, jutella hänelle, niin että hän vastaisi, suukottaa tai halata. Arkku laskettiin hautaan, kaksin jääminen mieheni kanssa oli konkreettista. Toinen poika haudan uumenissa, pieni elämä ohi. Toinen poika kohdussa kasvamassa, mutta lähtökuopissa tulossa maailmaan.

Tuli sunnuntai ja maanantai. Sitten koitti tiistai kesäkuun 14. päivä. Puolen päivän aikaan alkoi supistella ja heti melko napakasti. En ollut pakannut sairaalakassia eikä vauvalle ollut sänkyäkään valmiina, koska tyhjä sänky vieressä tuntui liian raskaalle ajatukselle. Alkoi kuitenkin tuntua siltä, että toinen poikamme on nyt syntymässä. Mieheni ei ollut tällä kertaa tilanteen tasalla samalla tavalla kuin minä, eikä selvästikkään ollut valmis lähtemään sairalaan, jossa muutama viikko sitten olimme hyvästelleet esikoisemme. Ja mikä toipumisaika muutenkaan on kolme päivää, kun hautaa oman lapsen? Mutta synnyttämään oli lähdettävä, itku tuli matkalla minultakin. Itkin jo etukäteen sitä, että Daniel ei ole näkemässä veljeään. Tiistai-iltana puoli kymmenen aikoihin syntyi meidän perheen toinen poika, Pikkuveli. Suru väritti koko tapahtumaa, vaikka olinkin onnellinen pienestä pojastani. Kätilö kääri nyyttimme samanlaiseen lammaslakanaan, mikä Danielin kasvojen päälle oli vedetty. Mieheni pyysi vaaleanpunaisen lakanan, vähän huumoria mahtui siihenkin hetkeen. Pikkuveljen kohdalla pitää paikkaansa se, että rakkaus on kasvanut päivä päivältä. Kotiin tultiin hautausmaan kautta. Ristiäisiin tilattiin samanlaiset kukka-asetelmat Pikkuveljen kastepöytään ja Danielin haudalle. Muuta ei ole.

Tämä viikko saa tunteet pintaan monella tavalla. Tämä viikko osoittaa sen, että selviän varmasti ihan kaikesta.  Tällä viikolla muistan, kuinka ihanan  todellisen unen näin Danielista tuona synnytystä edeltävän yönä. Ikäänkuin Daniel olisi tullut ilmoittamaan, että Pikkuveli voi nyt tulla.

Pikkuveljen suru

Olen miettinyt paljon sitä, miten saisin tuotua pikkuveljelle esille Danielin elämään ja kuolemaan liittyviä asioita, ilman että hän tuntisi olevansa jotain vähemmän. En tiedä, onko pelkoni turha, se kai selviää aikanaan. Mutta Daniel alkaa olla hänellä enemmän tietoisuudessa. Lähes päivittäin hän sanoo "dansku" ja katselee kuvaa. Nimi ja kuva löytävät toisensa, se on suurta pienen ihmisen mielen maailmassa.

Juttelemme pikkuveljellä asioita, joita teimme Danielin kanssa tai joita Daniel teki samalla tavalla kuin hän. Viikolla menimme taas haudalle koko perheen voimin. Lähtiessämme pikkuveli halusi suukottaa kaikki lyhdyt, hautakivessä olevan lentokoneen ja koiran, jossa on kukkia. Ihmeissämme mieheni kanssa katselimme tätä tapahtumaa. Lopuksi hän sanoi "heihei dansku". Ajatus alkoi pyöriä monenlaisissa asioissa ja mieleeni tuli, että olemmeko käyneet haudalla liikaa pikkuihmisen kanssa? Miten voikaan olla niin, että ihminen lähtee miettimään tätäkin hienoa hetkeä negativiisuuden kautta.

Koen, että olen jotekin veitsenterällä tämän asian kanssa, koska tietenkin haluan pikkuveljen tietävän, että häntä rakastetaan täysin saman verran kuin Danieliakin. Ja että hän on meidän perheen valopilkku, joka annettiin keskelle kaikista synkintä mustaa. Mutta pelkään, että joskus saan kuulla lauseen "sä rakastat Danielia enemmän". Koen, että tämä on osa-alue, jossa voin epäonnistua pahasti. Kaipaisin oikeastaan ihan ammattilaisenkin vinkkejä asiaan. Ehkä kirjastosta löytyy kirjoja, joita lukea.

Uskon, että aikanaan pikkuveli tulee kaipaamaan veljeään. Uskon, että hänkin kyselee "miksi?" On niin vaikeaa nähdä pikkuveljen rakastavan ikäistään seuraa ja että se kaikista läheisin lapsiystävä vietiin jo ennen tapaamista pois. Miten selittää pikkuihmiselle, että hänellä on isoveli Taivaan kodissa, kun alkaa kyselemään sisarusten perään. Kaikki selviää aikanaan, mutta olen huomannut, että en sure pelkästään lapseni menetystä, vaan suren pikkuveljen puolesta myös. Ehkä kaikki osoittautuu turhaksi aikanaan ja kaikki meneekin luontevasti.

Minusta on ahdistavaa, kun otetaan perhekuvia, joissa pitäisi olla kaikki. Tuskin muut asiaan kiinnittävät mitään huomiota, mutta minun mielessäni aina joku puuttuu ja kuvien ottaminen saa palan kurkkuun. Kuulin hyvän idean, kuolleen lapsen kuvan voi ottaa kuvaan mukaan. Ehkä mekin voimme sittenkin mennä joskus perhekuvaan, tuo idea lämmitti mieltäni.

Vuosipäivän tunnelmia

Pitkään aikaan en ole itkenyt niin paljon kuin vuosipäivää edeltävänä torstaina ja itse vuosipäivänä. Torstai oli varmasti monella tavalla raskas, nimittäin 19.5.2011 oli torstaipäivä. Aamun valjetessa silloin otimme rakkaan Daniel-poikamme syliimme ja oli aika sammuttaa koneet. Puoli yhdeksän aikaan tuona päivänä pieni sydän lakkasi lyömästä, samalla me vanhemmat jäimme tuskaan ja ikävään, osa ainakin minusta kuoli tuona samaisena hetkenä. Daniel sai lähteä rauhallisesti, mitä nyt äiti huuteli poikansa perään. Siinä me sitten vielä vähän aikaa olimme kolmisin tai oikeastaan nelisin, kun pikkuveli kasvoi masussa.

Tänä vuonna vuosipäiväviikon keskiviikko oli ehkä raskain työpäivä ikinä. Aloitin päiväni soittamalla surukotiin. Iltapäivällä huomasin listalla olevan Danielin entinen hoitokaveri. Kesken kaiken hän alkoi hokea "Daniel on kuollu, Daniel on kuollu". Alkuun en ollut varman kuulinko oikein, mutta kyllä hän niin sanoi. Se tuntui pahalle, mutta pidin itseni kasassa. Tytön isä oli selkeästi nolona tilanteesta ja vilkaisi sen näköisenä, että "alkaakohan toi itkeä" tai "menikö se rikki". Muitakin kurjia asioita tapahtui tuona päivänä ja se kaikki purkautui torstaina.

Vuosipäivänä rintaa puristi jo aamusta saakka. Pikkuveljen kanssa koristelimme kynttilän ja piirsimme kortin. Pikkuveli oppi sanomaan "dansku" ja viime päivinä on halunnut halailla mm. tietokoneen ruutua, missä on isoveikan kuva. Lähdimme haudalle. Itkimme, muistelimme. Pikkuveljelle on tärkeää saada kastella kukat siellä. Mieli oli maassa koko päivän ja itkua riitti. Teimme Danielin lempiruokaa, riisiä ja kanakastiketta. Mutta silti oli niin tyhjää. Niin iso pala puuttuu. Menin vielä yksin illalla haudalle, mutta hautausmaalla oli yllättäen paljon ihmisiä, enkä saanut olla rauhassa. Danielin läsnäolo oli mielestäni voimakas koko viikon ja se oli lohduttavaakin.

Vaikka olen tullut pitkän matkan ja surutyöni on mielestäni hyvällä mallilla niin yksi asia on ehkä sellanen mihin en ikinä totu. Oman lapseni haudalla käymiseen. Tänä aamuna, ennen töihin menemistä, kävin haudalla. Askeleet olivat jälleen raskaat. Kyselin, miksi minun täytyy tänne tulla. Juttelin pienelleni, mutta en saa häntä mukaan, enkä vastaustakaan. Minulla on toukokuu aikaa synkistellä ja uida syvissä vesissä, koska sitten taas...

...On pikkuveljen vuoro. Kesäkuussa juhlitaan 2-vuotiasta. Molemmat pojat ansaitsevat omansa. 

Läheiset ja ystävät ansaitsevat oman kirjoituksen

Danielin kuoleman alkuaikoina omat perheen jäsenet olivat korvaamaton apu. Siskot huolehtivat siitä, että on ruokaa jääkaapissa, kun itse ei kyennyt edes kauppaan menemään. Vanhemmat ja appivanhemmat kannattelivat läsnäolollaan ja puhelinsoitoilla. Pikkuveli toi todellisuutta tajuntaan hautaamalla koppakuoriaisen. Jokainen suri ja suree omalla tavallaan, sitä on ollut välillä vaikea muistaa. On vaikeaa muistaa kunnioittaa myös toisen surua, mutta siihenkin olen kahden vuoden aikana oppinut.

Eräs ystävä, jonka kanssa olimme ennen olleet jonkin verran tekemisissä, osoittautui myös arjen sankariksi surussani. Hän pyysi kahville lähes joka viikko, sain purkaa sydäntäni kahvilassa ja samalla tuli lähdettyä neljän seinän sisältä pois. Vaikka hän tunsi avuttomuutta, hän oli läsnä. Hän ei varmasti itse edes tajua, mikä merkitys hänellä on minulle, vaikka olen sitä yrittänyt sanoakkin. Hänen 5-vuotiaassa pojassaan näen sen, mitä Danielkin varmaan tekisi, kun pian koittaa 5-vuotis syntymäpäivä.

Viime syksynä sain yllättäen uuden ystävän, työkaverin. Hänen kanssaan on ollut helppo olla alusta saakka. Hänelle olen purkanut sydäntäni, mutta varovasti. Hän on myös ihana ystävä.

Eikä muuten saa unohtaa naapureita, jotka laittoivat meille joulupöydän jouluna 2011. Muutenkin kutsuivat usein syömään ja tällä tavalla helpottivat taakkaamme.

Lisäksi on tätejä, etenkin isäni puolelta, jotka ovat soittaneet ja kirjoittaneet. Se on tuntunut hyvältä. Minä olen ollut mielessä myös heillä. Mieheni sukulaiset järjestivät talkoot sortuneen tallimme uudelleen rakentamiseksi. Siitä tuli hyvä mieli, kun asioita saatiin eteenpäin.

Alkutaipaleella en halunnut minkäänlaista vertaistukea. Koin, että en halua mihinkään ryhmään, jos siellä ei ole tasan samanlaista kohtaloa. Loppuvuodesta 2011 tarve vertaistukeen kuitenkin heräsi pikkuhiljaa ja sainkin sitten tukihenkilön. Lisäksi olen saanut facebookissa tustua muihin lapsensa menettäneisiin.

En olekkaan yksin tämän valtavan taakan kanssa. Minulla on riittävästi välittäviä ihmisiä rinnalla. Ehkä jossakin elämän vaiheessa saan olla kannattalemassa heitä, kun elämä ei annakkaan sitä kauneintaan. Olen oppinut tuntemaan ihmisiä jotka välittävät oikeasti ja joilla on suuri sydän. Isokokoinen KIITOS!!

Kahden vuoden kynnyksellä

Kohta tulee kaksi vuotta täyteen Danielin kuolemasta. Kaksi vuotta on mennyt äärettömän nopeasti, vaikka elämä on lähinnä polkenut paikallaan eikä olla saatu aikaiseksi oikein mitään. Ainut mistä huomaa, että elämä on kulkenut eteenpäin, on pikkuveljen kasvaminen. Hänkin on jo kohta 2-vuotias, iloinen taapero, joka höpöttää, halaa ja pussaa. Ei siis ihan tyypillinen Suomalainen mies :)

Kuun vaihtuminen toukokuuksi oli tänäkin vuonna raskasta. Vappuna lähti Danielille salama-auto pallo, pikkuveli sen lähetti sanoen "heihei" ja lentosuukot perään. Jälleen kerran kyselin, että miksi? Kahden vuoden aikana olen kysellyt, mutta vastausta en ole saanut.

Danielin kuolema ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, eikä se ollut varmasti tarkoituskaan. En usko, että kenenkään tarvitsee kuolla, että toisesta voisi tulla parempi ihminen. Edelleen väsymyksessäni narise pikkuasioista. Mutta mikään ei juurikaan hetkauta, itsellä pohjalla on kuitenkin se, että lapseni on kuollut. Nyt tiedän, että kaikesta selviää ja huominen voi olla parempi.

Kahden vuoden aikana olen hyväksynyt surun ja ikävän osaksi elämääni. Tänä vuonna osaan ottaa vastaan sen tuskan, minkä tämä toukokuu tuo tullessaan. Itken itkuni ja selviän, jatkan eteenpäin. Puran painolastini mieheeni, metsän puille tai tänne blogiin. Itken ja annan itkun tulla. En kuitenkaan ole vielä toipunut ennalleen, enkä tietysti samaksi tulekkaan koskaan. Jaksaminen on edelleen kortilla hyvin usein. Ilo on osa elämääni aina hetkittäin, sitä voisi olla pikkuhiljaa enemmänkin. Ehkä en ole antanut itselleni lupaa olla iloinen, ehkä olen pelännyt sitä.

Tänään katselin viimeistä kertaa pikkuveljelle Danielin vanhoja vaatteita. Danielin maallinen perintö on nyt annettu eteenpäin, enää ei ole vaatteita, kenkiä tai tavaroita annettavaksi, sillä polkupyöräkin on kuopuksen käytössä. Kohtuullinen pino vaatteita jäi poikien huoneen kaappiin, niitä joita ei ikinä annetta kellekkään. Ainakin näin ajattelen nyt.

Tulevana vuotena on ainakin kaksi merkittävää päivää, jotka saavat jo nyt pienen puristuksen aikaan. Tulevan vuoden aikana Daniel on ollut kuolleena kauemmin kuin elossa. Tulevan vuoden aikana Pikkuveli täyttää enemmän kuin Daniel koskaan. Vielä en haaveile 3-vuotis synttäreistä, tuntuu epätodelliselta, että saisin niitä järjestää. Luotan ja toivon, että näin kuitenkin käy ja saan olla myös 3-vuotiaan elävän pojan äiti silloin. Ensin toki nautitaan iloisesta ja uhmakkaasta 2-vuotiaasta :)

Kuivalle kaudelle kostea loppu

Se on tapahtunut tänä viikonloppuna, tarkemmin eilen. Aikaisemmassa tekstissä kerroin, kuinka ei oikein tunnu miltään. Eilen alkoi tuntua ja heti aamusta. Varoittamatta kesken aamutoimien kyyneleet alkoivat valua. Padot murtuivat ja siitä ei sitten loppua meinannut tulla. Se oli sitä sanatonta ikävää. Ei oikein tiennyt, että mitä asiaa tällä kertaa ikävöi Danielista.

Muistoja alkoi myös tulvia mieleen hyvin elävästi. Koko aamupäivän istuskelin sohvalla itkien ja muistellen. Huomasin, että kun oli sateinen päivä, eikä uloskaan päässyt niin oli aikaa pysähtyä. Pikkuveli touhaili omia juttujaan.

Iltapäivällä tuli tarve päästä haudalle ja mieluiten yksin. Onneksi pääsinkin ja siellä vierähti pitkästä aikaa melko pitkäkin hetki miettien, että mitähän se mun muruseni siellä Taivaan kodissa puuhastelee. Pikkuveljelle olen alkanut puhumaan, että Daniel asuu Taivaan kodissa. Ehkä se on pienen ihmisen helpompi ymmärtää, että isoveikallakin on oma koti. No ihan noin simppeliä se ei varmasti tule olemaan.

Tuntui hyvältä itkeä, kun tiesi, että se loppuu aikanaan. Silloin ensimmäisinä kuukausina sitä ei tiennyt. Muistelin, miltä tuntui olla tyhjässä kodissa ennenkuin pikkuveli oli syntynyt ja mitkä hetket olivat kauheimpia. Muistan, että alkuun en uskaltanut mennä edes suihkuun yksin. Muistan sen tunteen, kun istuin poikien huoneessa ilman sitä leikkijää. Muistan miten orpo olin.

Huomasin perjantaina töissä, että asiakkaani lapsi on syntynyt 19.5.2011. Siihen ajatukseen kulminoitui se, että samojen seinien sisäpuolella voi olla niin erilaiset elämäntilanteet. Kun meidän Daniel oli lähdössä, oli toisessa perheessä onni uudesta perheen jäsenestä. Se tuntui jokseenkin pahaltakin.

Danielin viimeisen viikonloppuna Suomi voitti MM-jääkiekossa kultaa. Daniel katsoi koko finaalin ja jälkijuhlia myös. Poika nukahti sinä yönä noin yhden aikaan. Väliäkö sillä niin, kun lomalla oltiin. Mietin silloin, että päästäisiinköhän me katsomaan juhlia Helsinkiin, kun pojat palaavat Suomeen. Daniel ei ollut enää elossa silloin. Tänä vuonna jääkiekon MM-kisojen finaali pelataan 19.5.. Koittakaahan pojat pelata tienne finaaliin ja voittaa se! Pieni Daniel poika kannustaa varmasti teitä siellä jossain!!

"ei tunnu miltään" olo

Viime aikoina elämä on pyörinyt normaalin arjen tahdissa ja suru on kulkenut siinä mukana, mutta selkeästi nyt enemmän taka-alalla. Nyt tulikin tässä mieleeni, että viimeisin pohjalla käynti taisi olla tuossa jokin aika sitten, mutta taisin nousta sieltä nopeammin. Siitä tulee hyvä mieli ja sellainen JES!-fiilis. Kuitenkin kun elämää täytyy jatkaa niin onhan se mukavampi, jos jossakin vaiheessa helpottaakin.

Nyt on ollut sellainen seesteinen olo. Niitä on ollut aikaisemminkin, silloin ei oikein ole hyvä olla, mutta ei huonokaan. Silloin tulee muisteltua melko vähän ja surukin on pääosin taka-alalla. Sitä tunnetta on oikeastaan aika vaikea työstää, koska ei tunnu miltään. Mikään. Mutta sen tietää, että hetken päästä sitten taas tuntuu ainakin jotenkin. 

Tunteena tuo "ei tunnu miltään" oli ensimmäisen kerran todella kamala. Ja muistelisin, että se tuli melko pian Danielin kuoleman jälkeen. Kahden vuoden aikana olen kuitenkin oppinut niin paljon tästä surustani, että en sitä enää hätkähdä. Mutta edelleen sen työstäminen on hankalaa. Vaikka muistoja koittaisi palauttaa mieleen ja katsella kuvia niin sitä valtavaa tunnetta ei vain saa aikaiseksi suuntaan eikä toiseen. Sitäkin kai täytyy vain oppia sietämään, kunhan se ei tule olemaan se päätunne elämässä.

Mutta 2-vuotis kuolinpäivä lähestyy. Ja se alkaa jo vähän nostattaa tunteita pintaan. Tänään ulkona tuli erityisen hyvin mieleen tekstiviestit, jotka laitoin perheen jäsenilleni Danielin tilanteesta silloin illalla sekä puhelun, jonka soitin äidilleni. Mutta vielä halusin suojella itseäni, enkä viipynyt tässä muistossa kauan. Haluanko sitä muistaakkaan? Voisiko muistojen kirja täyttyä mielummin niistä kauniista, ihanista muistoista, jotka Daniel jätti jälkeensä.

Pian 2 vuotta olen huutanut, itkenyt ja valittanut poikastani takaisin, niinkuin lintuemo. Mutta mun poikanen ei tule. Kiitollisena muistelen lastani, joka muutti minut. 

Raskaat askeleet

Hautausmaa on paikka, johon voi mennä muistelemaan omia rakkaitaan. Muistamaan, viedä kukkia, sytyttää kynttilä. Hautausmaalla on satoja kiviä, johon on kaiverrettu nimiä. Nimiä, joiden taakse liittyy elävän ihmisen tarina. Usein hautausmaalla ollessani mietin näitä tarinoita. Monesti myös silmät osuvat lasten hautakiviin ja silloin usein mietin, että mitenkähän vanhemmat jaksavat ja onkohan heillä yhtään helpompaa jo.

Danielin kuoleman jälkeen kävin päivittäin haudalla ja edelleenkin parisen kertaa viikossa. Minulle on tärkeää, että hauta olisi kaunis ja hoidettu, etenkin kesällä. Muuta minulla ei ole.

Tänään taas jumpan jälkeen askeleet veivät hautausmaalle. Sytytin kynttilän, muistelin. Jutustelin Danielille. Vastapäiselle haudalle tuli myös omainen ja muistelu muuttui ajatuksen virraksi. Usein, kun tulee aika lähteä, askeleet alkavat painaa. Tänäänkin kyyneleet nousivat pintaan, enkä olisi halunnut lähteä. Herää edelleen kysymys miksi? Miksi minun täytyy käydä hautausmaalla lapseni haudalla? Miksi minulla alle 30-vuotiaana on oma hautapaikka jo? En haluaisi jättää lastani sinne, vaikka eihän Daniel siellä ole. Haluaisin Danielin niin kotiin.

Ja taas se iski kuin metrinen halko, lapsesi on kuollut. Pysähdy siihen äläkä porskuta niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sinä olit paikalla, kun henki pakeni pienestä pojasta. Näissä ajatuksissa pakenee melkein henki itseltäkin. Mutta ei se auta, hauta jää sinne hautausmaalle ja itse on lähdettävä kotiin. Daniel sydämessä mukana.

Nelisen vuotta sitten

Mietin, että kirjoitanko siitä mitä olen viime aikoina kokenut liittyen veljeksiin vai kirjoitanko keväästä 2009. Päätin, että kirjoitan keväästä 2009 ja tarkalleen ottaen maaliskuun 11. päivästä.

Silloin kevät oli muistaakseni pidemmällä, olimme koko perheellä Helsingissä. Se ei kuitenkaan ollut mikään huvittelureissu, ainakaan suurimmaksi osaksi. 11.3.2009 noin klo. 8 aamulla saattelin 6kk ikäisen Daniel vauvan avosydänleikkaukseen. Tarkoituksena oli korjata fallot´n tetralogia niminen synnynnäinen sydänvika. Aamulla menimme hotellilta lastenklinikalle. Monenlaiset ajatukset tietysti pyörivät mielessä, mutta päällimmäisenä ehkä kuitenkin, että toivottavasti pääsemme leikkaukseen. Leikkaus oli peruuntunut kaksi kertaa aikaisemmin ja ne olivat henkisesti raskaita kohtia siihen astisessa elämässäni.

Mutta sinä aamuna Daniel sai aamupalaksi diapamin. Silloin puettiin leikkausvaatteet päälle. Silloin suukotettiin poskea ja otsaa. Silloin toivotettiin enkeleitä matkalle. Silloin vilkutettiin, kun osaston ovet sulkeutuivat ja oli pakko luottaa osaavaan henkilökuntaan. Silloin itkettiin.

Mutta puolen päivän jälkeen sydänkirurgi soitti ja kertoi hyvistä uutisista, että leikkaus oli mennyt hyvin. Muistan, että olimme mieheni kanssa ikeassa juuri syömässä, juuri saaneet tietää mieheni serkun kuolleen. Mutta se fiilis! Se oli jälleen kerran sanoin kuvailematon. Iltapäivällä kävimme katsomassa pientä potilasta, joka oli letkuilla peitetty ja tutti laitettu suuhun (Daniel söi peukaloa). Ja se pikkumies on nälkäinen. Pari päivää meni teholla ja yhteensä viikko koko reissulla. Muistan sen maaliskuisen päivän, kun pääsimme starttaamaan kotiin. Se oli uskomatonta.

Kevät eteni mukavasti. Olin suunnitellut jo aikaisemmin, että jos Daniel selviää, järjestän sydänsankarijuhlat. Ja minä sain ne järjestää. Tunteet purkautuivat, kun yritin kyhätä sydämen muotoista kakkua. Koko edellisen syksyn ja kuluneen kevään olin pelännyt, toivonut ja miettinyt menettämistä. Mutta siinä hetkessä sain tehdä kakkua oikealle sankarille.

Daniel on mun ikioma sydänsankari edelleen. Leikkauksen vuosipäivää saatiin juhlia 2 kertaa itse sankarin kanssa. Nyt juhlimista täytyy jatkaa ilman sankarin fyysistä olemusta.

Ai sinullakin on lapsia..Montako lasta sinulla on?

Tämä on kysymys, joka on toistunut viimeisen viikon aikana enemmän kertoja kuin koko aikana Danielin kuoleman jälkeen. Lisäksi olen viikon aikana tavannut ihmisiä, jotka ovat tienneet Danielista, mutta en ole nähnyt heitä tapahtuman jälkeen.
Tuohon kysymykseen pystyy vastaamaan vaihtelevasti. Mutta olen aina rehellinen siitä, että kaksi lasta minulla on. Perjantaina kerroin asiasta lopuillekkin työkavereilleni, kun olimme iltaa viettämässä. Tällöin tuli itku. Itku tuli myös työkavereille.
Sunnuntaina olimme seurakunnan laskiaistapahtumassa kuopuksen sekä siskoni lasten kanssa. Siellähän oli paljon Ylöjärveläisiä perheitä ja siis asiakkaitani. Siinä me laskimme mäkeä, kun katseemme kohtasi asiakkaani kanssa. "Ai sinullakin on lapsia?" Hän kysyi. "Kyllä, minullakin on lapsia", vastasin vähän huvittuneena. "Montako lasta sinulla on?" " 2 lasta, toinen on tuolla hautausmaalla ja toinen tässä". Tämä tuli suustani aivan odottamatta ja melko kylmästikkin. Hän ei kuitenkaan mennyt hämilleen, vaan otti asiaan kuuluvasti osaa. "Niin, 2 poikaa, onneksi on edes tämä yksi täällä", jatkoin vielä.
Viikolla törmäsin entiseen työkaveriin, jota en ollut nähnyt Danielin kuoleman jälkeen. Juttelimme niitä näitä, kunnes hän sanoi "siihen yhteen asiaan en osaa sanoa mitään". Kyynelten keskeltä vastasin, että eihän siihen mitään voi sanoa. Elämän on kai pakko jatkua.
Perjantaina törmäsin myös yhteen tuttavaan, joka oli aikanaan huomannut asian lehdestä. "Teillä on ollut tässä surullisiakin tapahtumia". "Niin onhan meillä", vastasin. " Sellaista se elämä on". "Niinpä kai". Tällä kertaa selvittiin ilman kyyneleitä.
Tänään lauantaina törmäsin asiakkaani mieheen kaupassa. Tervehdin ja kysyin perheen kuulumisia. Olimme molemmat kassajonossa, joten pakenemaan ei päässyt. Lisäksi kuopus tuijotti tätä miestä kuin syyllistä ja minulla oli vaivaantunut olo. " Sullakin on tuollainen", hän kysyi. " Joo, onhan mulla tälläinen poika". " Onko ainokainen, vai onko kotona muitakin?", hän kysyi. " Ei, toinen poika tämä on", vastasin. Huomasin, että jalat alkoivat tuntua puuromaiselta ja kurkku kuivalta.  Toivoin vain, että pääsen pian tilanteesta eroon. Onneksi kassajono eteni ja pääsin maksamaan tavarani.
Monella tavalla olen siis asiaa joutunut kohtaamaan viimeisen viikon aikana. Selvisin kuitenkin jokaisesta kerrasta. Ehkä itkin, ehkä en, mutta eipä sen väliäkään. Aina en koe tarpeelliseksi kertoa, että toinen poikani on kuollut. Mielestäni riittää, kun kerron, että poikia on kaksi.

Positiivisten viestien viikko

Tuli mieleeni, että viime viikko oli minulle melko raskas, kun itku oli herkässä. Viime viikolla sain kuitenkin erittäin paljon kuulla hyviä asioita, ikään kuin henkilöt olisivat tienneet, miten vaikeaa minulla on nyt. Ne piristivät mieltä suunnattomasti. Viime viikko siis alkoi viestillä, jonka lähetti minulle lähisukulainen. Maanantaina hän halusi toivottaa minulle jaksamista ja mukavaa työviikkoa, ilman että olimme viestitelleet aikaisemmin. Lämmin tunne valtasi sydämen, kun ajattelin, että tämän henkilön ajatusprosessi on ehkä mennyt niin, että Outilla on nyt vaikeaa, laitanpa viestin ja kannustan eteenpäin.

Tiistaina sain kehuja työstäni. Asiakas kehui asiakaspalvelutaitojani. Se tuntui hyvältä. Ulkoinen olemukseni nauraa, sisällä sydän itkee. Lisäksi muuttava perhe kehui, että vastaanotollani on ollut mukava käydä.

Keskiviikkona kävin kampaajalla ja torstaina työkaverini kehui ulkoisen olemukseni nuortuneen. Itse näen peilistä itkemisen uurteet kasvoillani. Otsarypyt aivan liian nuorena, mutta toisaalta ehkä myös harakan varpaat runsaasta nauramisesta. Se kyllä piristi mieltä. Sanoinkin hänelle, että minusta tuntuu, että viime vuodet näkyvät kyllä kasvoillani. Hän sanoi, että olet kasvanut henkisesti, mutta kasvoilla se ei näy.

Perjantaina menimme ihanien työkavereiden kanssa salaattilounaalle. Päätimme, että perjantain kunniaksi otamme myös laskiaispullat. Söimme ensin salaattimme ja sitten haimme pullat. Kahvilan myyjä antoi minulle suurimman ja sanoi, että sinä saat suurimman, sinä tarvitset sen. Ajattelin, että voi kun tietäisit, miten raskas viikko on ollut.

Lisäksi ihan paras pikkusiskoni laittoi minulle viestin, jossa oli linkkinä Kaija Koon "kaunis, rietas, onnellinen", tosin Jari Sillanpään versiona. Minunhan ei tarvitse kuin kuulla, että tuo laulu alkaa soimaan ja itku tulee.  Sillä laululla on minulle henkilökohtainen merkitys, se antaa minulle voimaa joka tavalla. Hyvää energiaa.

Nämä kaikki lämmittävät mieltäni ja ne tulivat juuri oikeaan aikaan. Kiitos ihanista ihmisistä, jotka ovat oikeasti olemassa, kun oma maailma romahtaa. Ilman läheisiä ja niitä oikeita ystäviä, en olisi tässä vaiheessa surussani. (mukaan mahtuu myös niitä toisenlaisia ystäviä, jotka eivät ole osanneet/ kyenneet kulkemaan vierellä tätä tuskaista taivalta ja heille minulla on enää kovin vähän asiaa).

Ikävä..

Ikävä on ollut päällimäinen tunne viime päivinä. Mielialalääkkeet ovat nyt loppuneet ja on aika yrittää eteenpäin muulla tavalla. Olen huomannut, että herkistyn paljon helpommin lääkkeiden lopettamisen jälkeen ja itku tulee selkeästi useammin. Toisaalta voin todeta, että olen tunteva ihminen, vaikka ei mielialalääkkeet sitä pois vieneet, mutta kuitenkin. Pala on kurkussa vähän väliä töissäkin ja ikävä valtaa alaa milloin missäkin. Toisaalta taas olen voinut vapaammin kertoa Danielista pikkuveljellekkin. Ehkä jokin lukko on auennut. Myös ilon tunteet tulevat selkeämmin. Ilo siitä, että olen päässyt näin pitkälle. Ilo siitä, että olen jaksanut olla äiti pikkuveljelle. Sekin saa kyyneleen nousemaan silmäkulmaan.

Uusia muistoja on tullut Danielista myös mieleen, olen saanut niille nauraa. Ikävä tulee kuitenkin heti, uskoisin sen olevan ikuinen kyytiläinen, joka näyttäytyy enemmän tai vähemmän matkan varrella. Taas haluan kertoa jutun, joka tapahtui töissä. Minulla oli vastaanotolla vuoden ensimmäinen 5-vuotias. Hänelle oli sattunut haaveri korvaan ja halusi sitä minulle näyttää. Niinpä hän tuli ja painoi päänsä syliini. Rintaa alkoi puristaa, näinkö iso jo olisit? Leikkisitkö sinäkin zorroa tai spidermaniä? Harrastaisitko jalkapalloa vai kävisitkö temppujumpassa? Päivästä muodostui raskain sitten sen jälkeen töihin palasin.

Huomaan nauttivani pienistä asioista, vaatimukset ei ole hääppöiset, kun on pohjalla ollut. Olen huomannut, miten kaunis luonto on. Työhuoneen ikkunasta nään punatulkkuja ja oravia. Olen huomannut, miten valloittava poika minulla on täällä maanpäällä, minun poikani. Miten valloittavasta pojasta jouduin luopumaan, minun pojastani, joka oli lainassa täällä. Minulla on vielä tehtävää täällä, tärkeää tehtävää, siksi en voi luovuttaa. Monesti ihmiset kysyvät, miten olen jaksanut tai selvinnyt. Ei minulle annettu vaihtoehtoja luovuttamiseen.

Olo on vapaa ja höyhenen kevyt

Niin otsikko sen varmaan kertoo, että ny on menossa selkeästi todella parempi vaihe. Kunhan vain oppisin nauttimaan siitä ilman pelkoa siitä milloin se loppuu. Ottamaan sen vastaan ilman syyllisyyttä siitä, että unohtaisin Danielin. Mutta tämäkin on tunne, jota on vaikea sanoin kuvailla. Kuitenkin se on sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Ahdistavan syksyn jälkeen se tuli sittenkin. Jälkeenpäin ajatellen olin syksyllä liian uupunut, olisi pitänyt hakea sairaslomaa. Ajatus kulkee, mieli on hyvä, kuopuksen kanssa jaksaa eri tavalla ja ne ikävän tunteetkin tulevat helpommin esiin. Tuntuu, että voin olla vapaasti kuolleen lapsen äiti, luoda oman suhteeni häneen. Onko se läheinen ja tärkeä? Ihan varmasti. Vihdoin voin vähän tuulettaa, että olen selvinnyt tähän asti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettei suru olisi ihan jokapäiväistä, tähänkin viikkoon mahtuu erittäin raskaita tapahtumia, mutta ne helpompi kestää. 

Tällä viikolla kuopus oli kipeä ja nyt tuli tosissaan rintaa puristava tunne siitä, että tässäkö sitä taas mennään. Hän oli mieheni kanssa maanantaina lääkärissä ja oli pitänyt ottaa verikokeita, lisäksi oli määrätty babyhaler, josta voi hengitellä höyryjä, kun hengitys oli ähkivää. Ja minä en tuota ähkivää hengitystä ollut huomannut. Enkö halua huomata vai mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Itse en ollut edes lääkärissä mukana, mutta itkua pidätin, kun kuuntelin mieheni raporttia lääkärikäynniltä. Jos crp olisi ollut riittävän korkea, olisi pitänyt kuvata keuhkot. No korvatulehdus oli kyseessä kuitenkin.

Torstaina törmäsin töissä Danielin perhepäivähoitajaan. Miten suuri ikävän tunne tuli heti. Olisiko Danielkin ollut nalleneuvolassa mukana. Yksi vanha hoitokaveri siellä oli ainakin. Reippaana nielin kyyneleet, kun hoitaja sanoi kerran nähneensä pikkuveljen ja kehui häntä Danielin näköiseksi. Puristava tunne kuitenkin jatkoi olemistaan ja sitten oli pakko purkaa asia työkaverille, itkeä tirauttaa ja jatkaa eteenpäin. Mutta tuntui vapauttavalta itkeä. Muitakin suuria tunteita liittyy tähän viikkoon, jotka ovat saaneet vuolaat ikävän putoukset virtaamaan. Mutta ihanaa, että ne saavat virrata vapaasti, puhdistaa ja sitten voi taas jatkaa vähän kevyempänä.

Kantanut, kasvattanut ja saatellut

Kevyemmin tunnelmin olen aloittanut uutta vuotta, vaikka uuden vuoden aattona tapahtuikin jotain odottamatonta ja sellaista, jota ei ole tapahtanut koskaan ennen Danielin kuoleman jälkeen. Ammuimme naapureiden kanssa raketteja ja naapureissamme asuu kaksi 4-vuotiasta poikaa, jotka leikkivät ja painivat siinä. Kyllä tulvi taas kyyneleet ja oli pakko lähteä kesken kotiin. Rintaa puristi ja tuntui etten saa happea, se teki todella kipeää. Missä on mun 4-vuotiaani?!? Ja miten epäreilua, että minun Danielini ei ole siinä leikissä mukana! Niistähän piti tulla erottamattomia keskenään naapurin poikien kanssa. Ja se puristi, puristi vielä seuraavanakin päivänä.

Olen miettinyt viime päivinä, miten luonnollinen osa Daniel on minua. Lähinnä olen tätä pohtinut taas siksi, että aika ajoin tulee mietittyä, mitä vastaan kun kysytään lasten lukumäärää. Olen saanut vapauden asiaan, voin kertoa Danielista vapaasti. Vaikka itku tulisikin. Jos vaikka äitini olisi kuollut, niin kertoisinhan siitäkin kysyttäessä. Ei näitä varmastikkaan voi täysin verrata, mutta näin ajattelen. Olen kantanut Danielia rintani alla, kasvattanut ja lopulta saatellut viimeiselle matkalle. Merkittävin ihminen elämässäni tähän saakka, ei sellaista voi sivuuttaa. Ja toisaalta, jos esim. joku tuntematon (vaikka neuvolan asiakas) kysyy lapsistani, en ensimmäisenä ala kertomaan, että minulla on kaksi lasta joista toinen on kuollut. Kerron, että lapsia on kaksi. Ja nimenomaan piste. On kevyt olo tämän asian suhteen, se on ihanaa.