Hautausmaa on paikka, johon voi mennä muistelemaan omia rakkaitaan. Muistamaan, viedä kukkia, sytyttää kynttilä. Hautausmaalla on satoja kiviä, johon on kaiverrettu nimiä. Nimiä, joiden taakse liittyy elävän ihmisen tarina. Usein hautausmaalla ollessani mietin näitä tarinoita. Monesti myös silmät osuvat lasten hautakiviin ja silloin usein mietin, että mitenkähän vanhemmat jaksavat ja onkohan heillä yhtään helpompaa jo.
Danielin kuoleman jälkeen kävin päivittäin haudalla ja edelleenkin parisen kertaa viikossa. Minulle on tärkeää, että hauta olisi kaunis ja hoidettu, etenkin kesällä. Muuta minulla ei ole.
Tänään taas jumpan jälkeen askeleet veivät hautausmaalle. Sytytin kynttilän, muistelin. Jutustelin Danielille. Vastapäiselle haudalle tuli myös omainen ja muistelu muuttui ajatuksen virraksi. Usein, kun tulee aika lähteä, askeleet alkavat painaa. Tänäänkin kyyneleet nousivat pintaan, enkä olisi halunnut lähteä. Herää edelleen kysymys miksi? Miksi minun täytyy käydä hautausmaalla lapseni haudalla? Miksi minulla alle 30-vuotiaana on oma hautapaikka jo? En haluaisi jättää lastani sinne, vaikka eihän Daniel siellä ole. Haluaisin Danielin niin kotiin.
Ja taas se iski kuin metrinen halko, lapsesi on kuollut. Pysähdy siihen äläkä porskuta niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sinä olit paikalla, kun henki pakeni pienestä pojasta. Näissä ajatuksissa pakenee melkein henki itseltäkin. Mutta ei se auta, hauta jää sinne hautausmaalle ja itse on lähdettävä kotiin. Daniel sydämessä mukana.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Nelisen vuotta sitten
Mietin, että kirjoitanko siitä mitä olen viime aikoina kokenut liittyen veljeksiin vai kirjoitanko keväästä 2009. Päätin, että kirjoitan keväästä 2009 ja tarkalleen ottaen maaliskuun 11. päivästä.
Silloin kevät oli muistaakseni pidemmällä, olimme koko perheellä Helsingissä. Se ei kuitenkaan ollut mikään huvittelureissu, ainakaan suurimmaksi osaksi. 11.3.2009 noin klo. 8 aamulla saattelin 6kk ikäisen Daniel vauvan avosydänleikkaukseen. Tarkoituksena oli korjata fallot´n tetralogia niminen synnynnäinen sydänvika. Aamulla menimme hotellilta lastenklinikalle. Monenlaiset ajatukset tietysti pyörivät mielessä, mutta päällimmäisenä ehkä kuitenkin, että toivottavasti pääsemme leikkaukseen. Leikkaus oli peruuntunut kaksi kertaa aikaisemmin ja ne olivat henkisesti raskaita kohtia siihen astisessa elämässäni.
Mutta sinä aamuna Daniel sai aamupalaksi diapamin. Silloin puettiin leikkausvaatteet päälle. Silloin suukotettiin poskea ja otsaa. Silloin toivotettiin enkeleitä matkalle. Silloin vilkutettiin, kun osaston ovet sulkeutuivat ja oli pakko luottaa osaavaan henkilökuntaan. Silloin itkettiin.
Mutta puolen päivän jälkeen sydänkirurgi soitti ja kertoi hyvistä uutisista, että leikkaus oli mennyt hyvin. Muistan, että olimme mieheni kanssa ikeassa juuri syömässä, juuri saaneet tietää mieheni serkun kuolleen. Mutta se fiilis! Se oli jälleen kerran sanoin kuvailematon. Iltapäivällä kävimme katsomassa pientä potilasta, joka oli letkuilla peitetty ja tutti laitettu suuhun (Daniel söi peukaloa). Ja se pikkumies on nälkäinen. Pari päivää meni teholla ja yhteensä viikko koko reissulla. Muistan sen maaliskuisen päivän, kun pääsimme starttaamaan kotiin. Se oli uskomatonta.
Kevät eteni mukavasti. Olin suunnitellut jo aikaisemmin, että jos Daniel selviää, järjestän sydänsankarijuhlat. Ja minä sain ne järjestää. Tunteet purkautuivat, kun yritin kyhätä sydämen muotoista kakkua. Koko edellisen syksyn ja kuluneen kevään olin pelännyt, toivonut ja miettinyt menettämistä. Mutta siinä hetkessä sain tehdä kakkua oikealle sankarille.
Daniel on mun ikioma sydänsankari edelleen. Leikkauksen vuosipäivää saatiin juhlia 2 kertaa itse sankarin kanssa. Nyt juhlimista täytyy jatkaa ilman sankarin fyysistä olemusta.
Silloin kevät oli muistaakseni pidemmällä, olimme koko perheellä Helsingissä. Se ei kuitenkaan ollut mikään huvittelureissu, ainakaan suurimmaksi osaksi. 11.3.2009 noin klo. 8 aamulla saattelin 6kk ikäisen Daniel vauvan avosydänleikkaukseen. Tarkoituksena oli korjata fallot´n tetralogia niminen synnynnäinen sydänvika. Aamulla menimme hotellilta lastenklinikalle. Monenlaiset ajatukset tietysti pyörivät mielessä, mutta päällimmäisenä ehkä kuitenkin, että toivottavasti pääsemme leikkaukseen. Leikkaus oli peruuntunut kaksi kertaa aikaisemmin ja ne olivat henkisesti raskaita kohtia siihen astisessa elämässäni.
Mutta sinä aamuna Daniel sai aamupalaksi diapamin. Silloin puettiin leikkausvaatteet päälle. Silloin suukotettiin poskea ja otsaa. Silloin toivotettiin enkeleitä matkalle. Silloin vilkutettiin, kun osaston ovet sulkeutuivat ja oli pakko luottaa osaavaan henkilökuntaan. Silloin itkettiin.
Mutta puolen päivän jälkeen sydänkirurgi soitti ja kertoi hyvistä uutisista, että leikkaus oli mennyt hyvin. Muistan, että olimme mieheni kanssa ikeassa juuri syömässä, juuri saaneet tietää mieheni serkun kuolleen. Mutta se fiilis! Se oli jälleen kerran sanoin kuvailematon. Iltapäivällä kävimme katsomassa pientä potilasta, joka oli letkuilla peitetty ja tutti laitettu suuhun (Daniel söi peukaloa). Ja se pikkumies on nälkäinen. Pari päivää meni teholla ja yhteensä viikko koko reissulla. Muistan sen maaliskuisen päivän, kun pääsimme starttaamaan kotiin. Se oli uskomatonta.
Kevät eteni mukavasti. Olin suunnitellut jo aikaisemmin, että jos Daniel selviää, järjestän sydänsankarijuhlat. Ja minä sain ne järjestää. Tunteet purkautuivat, kun yritin kyhätä sydämen muotoista kakkua. Koko edellisen syksyn ja kuluneen kevään olin pelännyt, toivonut ja miettinyt menettämistä. Mutta siinä hetkessä sain tehdä kakkua oikealle sankarille.
Daniel on mun ikioma sydänsankari edelleen. Leikkauksen vuosipäivää saatiin juhlia 2 kertaa itse sankarin kanssa. Nyt juhlimista täytyy jatkaa ilman sankarin fyysistä olemusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)