Sano se ääneen, niin ymmärrät paremmin

Danielin kuoleman jälkeen yksi haastava tehtävä on ollut epäilemättä se, että koko ajan on joutunut käymään vaatekertoja läpi pikkuveljen vuoksi. Pikkuveli on myös ottanut lelut omakseen, turvaistuimen, syöttötuolin ym.. Ja se olikin itsestäänselvää, että näin tulee käymään. Siksi, että Daniel oli antavainen kaveri. Vähän niinkuin autot-elokuvan Martti, sellainen hyväntahtoinen ystävä. Kaikkia vaatteita tokikaan ei ole voinut pikkuveljelle antaa, joihinkin liittyy liian paljon muistoja. Yhdet sellaiset vaatteet olivat vauva-aikaiset kietaisupaidat. Niitä tarvittiin aina sydänpolireissuilla, ettei vauvan tule kylmä. No ne nyt on melko epäkäytännölliset muutenkin nauhoineen ja nappeineen. Sukuun kuitenkin syntyi toinenkin sydänlapsi ja annoin ne tälle vauvalle, sydänlapselta sydänlapselle, ettei vauvan tule kylmä tutkimuksissa.

Mutta nyt aletaan liikkumaan sillä alueella, että vaatteiden antaminen pikkuveljelle tekee entistä kipeämpää. Pojat kun kasvavat melko eri tahtiin, niin pikkuveljelle menee jo sellainen talvitakki, joka oli Danielilla viimeisenä talvenaan sekä talvikengät myös. Koitin etsiä yhtä toista takkia, mutta se ei halunnut tulla löydetyksi, olen varma, etten ole antanut sitä kellekkään. Sitä ei ollut missään, niinpä pikkuveljellä oli tänään yllään se sininen takki. Ja kun se käänsi selkänsä..kyyneleet alkoivat valumaan. Ehkä pikkumies saa myös oman talvitakin tälle talvelle.

Toinen ajankohtainen asia piakkoin on Danielin sängyn käyttöön ottaminen. Olen sitä katsellut. Siinä se on samassa paikassa edelleen, samat lakanat, sama päiväpeitto. Daniel kerkesi nukkumaan siinä yhdet päikkärit uudessa kodissa. Oli tarkoitus, että kun vauva on tulossa, niin Daniel siirtyy omaan huoneeseen nukkumaan. Muistan sen hetken, oltiin juuri saatu huoneessa kaikki tavarat paikoilleen, sänkykin. Daniel meni nukkumaan ja luin hänelle nukkumattikirjasta satua. Siihen se nukahti pylly pystyssä. Nukkui noin pari tuntia, kun kuului kolahdus. Daniel heitti lelun seinään. Niin kiukkuinen pikkumies sieltä heräsi, mutta äiti ja isi olivat niin ylpeitä. Nyt sänky pitäisi jälleen nostaa meidän makkariin, viereeni. Se saa uudet lakanat, uuden nukkujan. Poikien huoneeseen jää tyhjä aukko sen kohdalle, voiko sitä täyttää? Ehkä vielä vähän aikaa totutan itseäni ajatukseen, se tekee kipeää, mutta se on tehtävä.

Yhtä kaikki psykologin mielestä mielialalääkitykselleni tarvitsi tehdä jotain ja koska jaksaminen on ollut kortilla, päätimme kuitenkin nostaa lääkettä. Tarkoitus oli kyllä lopettaa kokonaan, mutta kokeillaan nyt näin. Psykologin sanoja lainatakseni "ota rennosti sen asian kanssa". Kun sanoo ääneen, että meillä oli uusi koti, meidän esikoinen kuoli kolme viikkoa muuton jälkeen, kolme päivää hautajaisten jälkeen syntyi pikkuveli ja nyt olen töissä äitiys- ja lastenneuvolassa. Kun tuon sanoo ääneen, ymmärtää, että joskus voi tarvita lisää lääkettä, että jaksaa. Ehkä se on pieni paha tässä kaikessa. Varsinkin, kun tämä toinenkin vuosi on ollut yhtä rankka kuin ekakin.

Kuoliko jotain, vai kuvittelenko vain?

Taitaa olla erään kirjankin nimi. Mutta välillä on vaikea muistaa, että Daniel on oikeasti ollut elossa. Kuvia katsomalla täytyy muistuttaa mieleen, että perheeseen kuuluu toinenkin poika. Siitä vain on jo niin pitkä aika, kun hänet näin viimeisen kerran, että asiat alkavat hämärtymään. Toiset kyllä muistan kristallin kirkkaasti. Uskon, että asian ymmärtämistä vaikeuttaa se, että pikkuveli on melko samannäköinen Danielin kanssa ja tavallaan samassa kehitysvaiheessa kuin Daniel oli kuollessaan. Danielin kehitys kun kulki jäljessä kaiken kokemansa vuoksi. Pikkuveli painaa suunnilleen saman verran kuin Daniel kuollessaan. Tuntuu, että olemme eläneet tässä samassa vaiheessa todella pitkään. Mutta eilen katselin Danielin kuvaa viimeiseltä viikonlopulta, hänellä on siinä jo selkeästi isomman pojan kasvot, lähes 3-vuotiaan kasvot. Kaunis poika hän oli. Silittelin kuvaa ikään kuin saadakseni tuntumaa kasvoihin.

Pikkuveljessä olemme ikäänkuin saaneet palan Danielia takaisin. Heillä on samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja tosiaan ulkonäöltään muistuttavat toisiaan. Itseasiassa jo pikkuveljen ultrakuva näytti todella paljon Danielilta, nykyään kun ne on niin tarkkoja. Samanlaiset kasvojen piirteet, joista päättelin heti, että vauva olisi poika. No sitä ei tarvinnut kovin kauaa arvuutella. Silloin pikkuveli kasvoi sydämessäni ja tuntui tietysti fyysisesti myös potkuina ja vatsan kasvuna. Nyt Daniel kasvaa sydämessäni, mutta fyysistä kosketusta en häneen enää saa. Yhtä kaikki, molemmat siis ovat olleet olemassa.

Fyysinen muistutus Danielin poissaolosta on omalla tavallaan myös hauta. Kiveen on hakattu Danielin nimi ja syntymä- sekä kuolinpäivä. Mutta toisaalta se on myös muistutus siitä, että tämä henkilö oli elossa joskus. Hänellä on oma tarinansa ja elämä, joka kesti 2v 9kk 7 päivää. Viime aikoina haudalla käyminen on vähentynyt selkeästi. Tuntuu, että höpisen aina samoja asioita siellä, jotka voisin jutella kotonakin. Toisaalta taas, se on kahdenkeskinen tärkeä hetki Danielin kanssa. Toisinaan kuitenkin koen huonoa omaa tuntoa, jos en käy haudalla, vaikka olen jo sisäistänyt, että Daniel ei ole siellä. Daniel kulkee sydämessäni sinne, minne ikinä menenkin.

Kurkun kuristusta taukohuoneessa

Se oli eilen, kun oli muutenkin harmaa mieli ja väsynyt olo. Menimme normaaliin tapaan ruokatauolle työkavereiden kanssa. Kaikilla oli vähän väsähtänyt fiilis ja radio soi. Sopivasti alkoi soimaan Maarit Hurmerinnan "lainaa vain"-kappale. Pala nousi kurkkuun, jota oli kovin vaikea nielaista alas. Pomo istui vastapäätä ja tuijotti minua. Takuuvarmasti silmäni näyttivät siltä, että kohta padot aukeaa. Mutta minä purin huulta ja keskityin jogurttiin. Mutta kaikki oli hiljaa, olisivat edes jutelleet jotain, niin laulun sanat olisivat peittyneet. Vihdoin laulu loppui ja harmaan sään keskeltä lämmin ja täysin kirkas aurinko paistoi suoraan kasvoilleni. Ajattelin, että tämäkin vielä! Vihdoin ruokatauko päättyi ja rauhallisen varmasti talsin työhuoneeseeni ja itku tuli. En voinut sitä pidätellä enää. Kiitin Luojaani ettei minulle ollut tulossa asiakkaita siihen aikaan.

Jälkeenpäin jäin miettimään, että miksi en antanut itkun tulla silloin heti. Miksi vaan pidättelin ja ajattelin muiden tunteita. Suruni kanssa olen niin heikko, että pelkään murtumista. Työkavereistakin lähes kaikki tietää. Ehkä pelkään, että joudun selittelemään, sitä kun en jaksa. "Ei tässä mitään", "kyllä tää tästä", ne vievät pohjan tuntemukseltani. En halua lohdutusta, kaipaan, että tunne otetaan vastaan sellaisenaan ja tiedän, että se ei ole ulkopuoliselle helppoa. Selviän kyllä hetkestä, mutta ulkopuolinen ei sitä tiedä ja hätääntyy helposti. Ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla annan itkun tulla, enkä jaksa ajatella meneekö muiden päivä siitä pipariksi.

Olen myös viikolla miettinyt sitä, että on hyvin vaikea jatkaa elämää. Jotain niin oleellista puuttuu. Daniel ei ole täällä näkemässä pikkuveljen kasvua. Mietin myös, että jos perhe joskus vielä lisääntyy niin Daniel ei ole siinä mukana. Kuollessaan hän kuitenkin tiesi pikkuveljen olevan masussa ja saavansa pikkuveljen. Tuntuu niin utopistiselta ajatella, että yksi tärkeä perheenjäsen ei tiedä, jos perhe lisääntyy. Miten se on mahdollista? Eikä Daniel tiennyt serkuistaankaan, joita on saanut. Elämässä on tapahtunut asioita Danielin kuoleman jälkeen, joita hän ei ole ollut täällä jakamassa. Pikkuveljen syntymän jälkeen koin suurta tuskaa, ettei Daniel ole nauttimassa veljestään ja näkemässä häntä. Daniel on kaikessa, muttei fyysisesti läsnä. Siihen kai on tyytyminen.

 

Sä maailmaani katsot kummallista niin, ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnan,en tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon, ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin.
Nuo muistoissaan kulkee, ja tekee ahtaaksi maan.
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan.

Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin,
mä toivon että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."