Pitkään aikaan en ole itkenyt niin paljon kuin vuosipäivää edeltävänä torstaina ja itse vuosipäivänä. Torstai oli varmasti monella tavalla raskas, nimittäin 19.5.2011 oli torstaipäivä. Aamun valjetessa silloin otimme rakkaan Daniel-poikamme syliimme ja oli aika sammuttaa koneet. Puoli yhdeksän aikaan tuona päivänä pieni sydän lakkasi lyömästä, samalla me vanhemmat jäimme tuskaan ja ikävään, osa ainakin minusta kuoli tuona samaisena hetkenä. Daniel sai lähteä rauhallisesti, mitä nyt äiti huuteli poikansa perään. Siinä me sitten vielä vähän aikaa olimme kolmisin tai oikeastaan nelisin, kun pikkuveli kasvoi masussa.
Tänä vuonna vuosipäiväviikon keskiviikko oli ehkä raskain työpäivä ikinä. Aloitin päiväni soittamalla surukotiin. Iltapäivällä huomasin listalla olevan Danielin entinen hoitokaveri. Kesken kaiken hän alkoi hokea "Daniel on kuollu, Daniel on kuollu". Alkuun en ollut varman kuulinko oikein, mutta kyllä hän niin sanoi. Se tuntui pahalle, mutta pidin itseni kasassa. Tytön isä oli selkeästi nolona tilanteesta ja vilkaisi sen näköisenä, että "alkaakohan toi itkeä" tai "menikö se rikki". Muitakin kurjia asioita tapahtui tuona päivänä ja se kaikki purkautui torstaina.
Vuosipäivänä rintaa puristi jo aamusta saakka. Pikkuveljen kanssa koristelimme kynttilän ja piirsimme kortin. Pikkuveli oppi sanomaan "dansku" ja viime päivinä on halunnut halailla mm. tietokoneen ruutua, missä on isoveikan kuva. Lähdimme haudalle. Itkimme, muistelimme. Pikkuveljelle on tärkeää saada kastella kukat siellä. Mieli oli maassa koko päivän ja itkua riitti. Teimme Danielin lempiruokaa, riisiä ja kanakastiketta. Mutta silti oli niin tyhjää. Niin iso pala puuttuu. Menin vielä yksin illalla haudalle, mutta hautausmaalla oli yllättäen paljon ihmisiä, enkä saanut olla rauhassa. Danielin läsnäolo oli mielestäni voimakas koko viikon ja se oli lohduttavaakin.
Vaikka olen tullut pitkän matkan ja surutyöni on mielestäni hyvällä mallilla niin yksi asia on ehkä sellanen mihin en ikinä totu. Oman lapseni haudalla käymiseen. Tänä aamuna, ennen töihin menemistä, kävin haudalla. Askeleet olivat jälleen raskaat. Kyselin, miksi minun täytyy tänne tulla. Juttelin pienelleni, mutta en saa häntä mukaan, enkä vastaustakaan. Minulla on toukokuu aikaa synkistellä ja uida syvissä vesissä, koska sitten taas...
...On pikkuveljen vuoro. Kesäkuussa juhlitaan 2-vuotiasta. Molemmat pojat ansaitsevat omansa.
perjantai 24. toukokuuta 2013
maanantai 13. toukokuuta 2013
Läheiset ja ystävät ansaitsevat oman kirjoituksen
Danielin kuoleman alkuaikoina omat perheen jäsenet olivat korvaamaton apu. Siskot huolehtivat siitä, että on ruokaa jääkaapissa, kun itse ei kyennyt edes kauppaan menemään. Vanhemmat ja appivanhemmat kannattelivat läsnäolollaan ja puhelinsoitoilla. Pikkuveli toi todellisuutta tajuntaan hautaamalla koppakuoriaisen. Jokainen suri ja suree omalla tavallaan, sitä on ollut välillä vaikea muistaa. On vaikeaa muistaa kunnioittaa myös toisen surua, mutta siihenkin olen kahden vuoden aikana oppinut.
Eräs ystävä, jonka kanssa olimme ennen olleet jonkin verran tekemisissä, osoittautui myös arjen sankariksi surussani. Hän pyysi kahville lähes joka viikko, sain purkaa sydäntäni kahvilassa ja samalla tuli lähdettyä neljän seinän sisältä pois. Vaikka hän tunsi avuttomuutta, hän oli läsnä. Hän ei varmasti itse edes tajua, mikä merkitys hänellä on minulle, vaikka olen sitä yrittänyt sanoakkin. Hänen 5-vuotiaassa pojassaan näen sen, mitä Danielkin varmaan tekisi, kun pian koittaa 5-vuotis syntymäpäivä.
Viime syksynä sain yllättäen uuden ystävän, työkaverin. Hänen kanssaan on ollut helppo olla alusta saakka. Hänelle olen purkanut sydäntäni, mutta varovasti. Hän on myös ihana ystävä.
Eikä muuten saa unohtaa naapureita, jotka laittoivat meille joulupöydän jouluna 2011. Muutenkin kutsuivat usein syömään ja tällä tavalla helpottivat taakkaamme.
Lisäksi on tätejä, etenkin isäni puolelta, jotka ovat soittaneet ja kirjoittaneet. Se on tuntunut hyvältä. Minä olen ollut mielessä myös heillä. Mieheni sukulaiset järjestivät talkoot sortuneen tallimme uudelleen rakentamiseksi. Siitä tuli hyvä mieli, kun asioita saatiin eteenpäin.
Alkutaipaleella en halunnut minkäänlaista vertaistukea. Koin, että en halua mihinkään ryhmään, jos siellä ei ole tasan samanlaista kohtaloa. Loppuvuodesta 2011 tarve vertaistukeen kuitenkin heräsi pikkuhiljaa ja sainkin sitten tukihenkilön. Lisäksi olen saanut facebookissa tustua muihin lapsensa menettäneisiin.
En olekkaan yksin tämän valtavan taakan kanssa. Minulla on riittävästi välittäviä ihmisiä rinnalla. Ehkä jossakin elämän vaiheessa saan olla kannattalemassa heitä, kun elämä ei annakkaan sitä kauneintaan. Olen oppinut tuntemaan ihmisiä jotka välittävät oikeasti ja joilla on suuri sydän. Isokokoinen KIITOS!!
Eräs ystävä, jonka kanssa olimme ennen olleet jonkin verran tekemisissä, osoittautui myös arjen sankariksi surussani. Hän pyysi kahville lähes joka viikko, sain purkaa sydäntäni kahvilassa ja samalla tuli lähdettyä neljän seinän sisältä pois. Vaikka hän tunsi avuttomuutta, hän oli läsnä. Hän ei varmasti itse edes tajua, mikä merkitys hänellä on minulle, vaikka olen sitä yrittänyt sanoakkin. Hänen 5-vuotiaassa pojassaan näen sen, mitä Danielkin varmaan tekisi, kun pian koittaa 5-vuotis syntymäpäivä.
Viime syksynä sain yllättäen uuden ystävän, työkaverin. Hänen kanssaan on ollut helppo olla alusta saakka. Hänelle olen purkanut sydäntäni, mutta varovasti. Hän on myös ihana ystävä.
Eikä muuten saa unohtaa naapureita, jotka laittoivat meille joulupöydän jouluna 2011. Muutenkin kutsuivat usein syömään ja tällä tavalla helpottivat taakkaamme.
Lisäksi on tätejä, etenkin isäni puolelta, jotka ovat soittaneet ja kirjoittaneet. Se on tuntunut hyvältä. Minä olen ollut mielessä myös heillä. Mieheni sukulaiset järjestivät talkoot sortuneen tallimme uudelleen rakentamiseksi. Siitä tuli hyvä mieli, kun asioita saatiin eteenpäin.
Alkutaipaleella en halunnut minkäänlaista vertaistukea. Koin, että en halua mihinkään ryhmään, jos siellä ei ole tasan samanlaista kohtaloa. Loppuvuodesta 2011 tarve vertaistukeen kuitenkin heräsi pikkuhiljaa ja sainkin sitten tukihenkilön. Lisäksi olen saanut facebookissa tustua muihin lapsensa menettäneisiin.
En olekkaan yksin tämän valtavan taakan kanssa. Minulla on riittävästi välittäviä ihmisiä rinnalla. Ehkä jossakin elämän vaiheessa saan olla kannattalemassa heitä, kun elämä ei annakkaan sitä kauneintaan. Olen oppinut tuntemaan ihmisiä jotka välittävät oikeasti ja joilla on suuri sydän. Isokokoinen KIITOS!!
lauantai 4. toukokuuta 2013
Kahden vuoden kynnyksellä
Kohta tulee kaksi vuotta täyteen Danielin kuolemasta. Kaksi vuotta on mennyt äärettömän nopeasti, vaikka elämä on lähinnä polkenut paikallaan eikä olla saatu aikaiseksi oikein mitään. Ainut mistä huomaa, että elämä on kulkenut eteenpäin, on pikkuveljen kasvaminen. Hänkin on jo kohta 2-vuotias, iloinen taapero, joka höpöttää, halaa ja pussaa. Ei siis ihan tyypillinen Suomalainen mies :)
Kuun vaihtuminen toukokuuksi oli tänäkin vuonna raskasta. Vappuna lähti Danielille salama-auto pallo, pikkuveli sen lähetti sanoen "heihei" ja lentosuukot perään. Jälleen kerran kyselin, että miksi? Kahden vuoden aikana olen kysellyt, mutta vastausta en ole saanut.
Danielin kuolema ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, eikä se ollut varmasti tarkoituskaan. En usko, että kenenkään tarvitsee kuolla, että toisesta voisi tulla parempi ihminen. Edelleen väsymyksessäni narise pikkuasioista. Mutta mikään ei juurikaan hetkauta, itsellä pohjalla on kuitenkin se, että lapseni on kuollut. Nyt tiedän, että kaikesta selviää ja huominen voi olla parempi.
Kahden vuoden aikana olen hyväksynyt surun ja ikävän osaksi elämääni. Tänä vuonna osaan ottaa vastaan sen tuskan, minkä tämä toukokuu tuo tullessaan. Itken itkuni ja selviän, jatkan eteenpäin. Puran painolastini mieheeni, metsän puille tai tänne blogiin. Itken ja annan itkun tulla. En kuitenkaan ole vielä toipunut ennalleen, enkä tietysti samaksi tulekkaan koskaan. Jaksaminen on edelleen kortilla hyvin usein. Ilo on osa elämääni aina hetkittäin, sitä voisi olla pikkuhiljaa enemmänkin. Ehkä en ole antanut itselleni lupaa olla iloinen, ehkä olen pelännyt sitä.
Tänään katselin viimeistä kertaa pikkuveljelle Danielin vanhoja vaatteita. Danielin maallinen perintö on nyt annettu eteenpäin, enää ei ole vaatteita, kenkiä tai tavaroita annettavaksi, sillä polkupyöräkin on kuopuksen käytössä. Kohtuullinen pino vaatteita jäi poikien huoneen kaappiin, niitä joita ei ikinä annetta kellekkään. Ainakin näin ajattelen nyt.
Tulevana vuotena on ainakin kaksi merkittävää päivää, jotka saavat jo nyt pienen puristuksen aikaan. Tulevan vuoden aikana Daniel on ollut kuolleena kauemmin kuin elossa. Tulevan vuoden aikana Pikkuveli täyttää enemmän kuin Daniel koskaan. Vielä en haaveile 3-vuotis synttäreistä, tuntuu epätodelliselta, että saisin niitä järjestää. Luotan ja toivon, että näin kuitenkin käy ja saan olla myös 3-vuotiaan elävän pojan äiti silloin. Ensin toki nautitaan iloisesta ja uhmakkaasta 2-vuotiaasta :)
Kuun vaihtuminen toukokuuksi oli tänäkin vuonna raskasta. Vappuna lähti Danielille salama-auto pallo, pikkuveli sen lähetti sanoen "heihei" ja lentosuukot perään. Jälleen kerran kyselin, että miksi? Kahden vuoden aikana olen kysellyt, mutta vastausta en ole saanut.
Danielin kuolema ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, eikä se ollut varmasti tarkoituskaan. En usko, että kenenkään tarvitsee kuolla, että toisesta voisi tulla parempi ihminen. Edelleen väsymyksessäni narise pikkuasioista. Mutta mikään ei juurikaan hetkauta, itsellä pohjalla on kuitenkin se, että lapseni on kuollut. Nyt tiedän, että kaikesta selviää ja huominen voi olla parempi.
Kahden vuoden aikana olen hyväksynyt surun ja ikävän osaksi elämääni. Tänä vuonna osaan ottaa vastaan sen tuskan, minkä tämä toukokuu tuo tullessaan. Itken itkuni ja selviän, jatkan eteenpäin. Puran painolastini mieheeni, metsän puille tai tänne blogiin. Itken ja annan itkun tulla. En kuitenkaan ole vielä toipunut ennalleen, enkä tietysti samaksi tulekkaan koskaan. Jaksaminen on edelleen kortilla hyvin usein. Ilo on osa elämääni aina hetkittäin, sitä voisi olla pikkuhiljaa enemmänkin. Ehkä en ole antanut itselleni lupaa olla iloinen, ehkä olen pelännyt sitä.
Tänään katselin viimeistä kertaa pikkuveljelle Danielin vanhoja vaatteita. Danielin maallinen perintö on nyt annettu eteenpäin, enää ei ole vaatteita, kenkiä tai tavaroita annettavaksi, sillä polkupyöräkin on kuopuksen käytössä. Kohtuullinen pino vaatteita jäi poikien huoneen kaappiin, niitä joita ei ikinä annetta kellekkään. Ainakin näin ajattelen nyt.
Tulevana vuotena on ainakin kaksi merkittävää päivää, jotka saavat jo nyt pienen puristuksen aikaan. Tulevan vuoden aikana Daniel on ollut kuolleena kauemmin kuin elossa. Tulevan vuoden aikana Pikkuveli täyttää enemmän kuin Daniel koskaan. Vielä en haaveile 3-vuotis synttäreistä, tuntuu epätodelliselta, että saisin niitä järjestää. Luotan ja toivon, että näin kuitenkin käy ja saan olla myös 3-vuotiaan elävän pojan äiti silloin. Ensin toki nautitaan iloisesta ja uhmakkaasta 2-vuotiaasta :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)