Kuivalle kaudelle kostea loppu

Se on tapahtunut tänä viikonloppuna, tarkemmin eilen. Aikaisemmassa tekstissä kerroin, kuinka ei oikein tunnu miltään. Eilen alkoi tuntua ja heti aamusta. Varoittamatta kesken aamutoimien kyyneleet alkoivat valua. Padot murtuivat ja siitä ei sitten loppua meinannut tulla. Se oli sitä sanatonta ikävää. Ei oikein tiennyt, että mitä asiaa tällä kertaa ikävöi Danielista.

Muistoja alkoi myös tulvia mieleen hyvin elävästi. Koko aamupäivän istuskelin sohvalla itkien ja muistellen. Huomasin, että kun oli sateinen päivä, eikä uloskaan päässyt niin oli aikaa pysähtyä. Pikkuveli touhaili omia juttujaan.

Iltapäivällä tuli tarve päästä haudalle ja mieluiten yksin. Onneksi pääsinkin ja siellä vierähti pitkästä aikaa melko pitkäkin hetki miettien, että mitähän se mun muruseni siellä Taivaan kodissa puuhastelee. Pikkuveljelle olen alkanut puhumaan, että Daniel asuu Taivaan kodissa. Ehkä se on pienen ihmisen helpompi ymmärtää, että isoveikallakin on oma koti. No ihan noin simppeliä se ei varmasti tule olemaan.

Tuntui hyvältä itkeä, kun tiesi, että se loppuu aikanaan. Silloin ensimmäisinä kuukausina sitä ei tiennyt. Muistelin, miltä tuntui olla tyhjässä kodissa ennenkuin pikkuveli oli syntynyt ja mitkä hetket olivat kauheimpia. Muistan, että alkuun en uskaltanut mennä edes suihkuun yksin. Muistan sen tunteen, kun istuin poikien huoneessa ilman sitä leikkijää. Muistan miten orpo olin.

Huomasin perjantaina töissä, että asiakkaani lapsi on syntynyt 19.5.2011. Siihen ajatukseen kulminoitui se, että samojen seinien sisäpuolella voi olla niin erilaiset elämäntilanteet. Kun meidän Daniel oli lähdössä, oli toisessa perheessä onni uudesta perheen jäsenestä. Se tuntui jokseenkin pahaltakin.

Danielin viimeisen viikonloppuna Suomi voitti MM-jääkiekossa kultaa. Daniel katsoi koko finaalin ja jälkijuhlia myös. Poika nukahti sinä yönä noin yhden aikaan. Väliäkö sillä niin, kun lomalla oltiin. Mietin silloin, että päästäisiinköhän me katsomaan juhlia Helsinkiin, kun pojat palaavat Suomeen. Daniel ei ollut enää elossa silloin. Tänä vuonna jääkiekon MM-kisojen finaali pelataan 19.5.. Koittakaahan pojat pelata tienne finaaliin ja voittaa se! Pieni Daniel poika kannustaa varmasti teitä siellä jossain!!

"ei tunnu miltään" olo

Viime aikoina elämä on pyörinyt normaalin arjen tahdissa ja suru on kulkenut siinä mukana, mutta selkeästi nyt enemmän taka-alalla. Nyt tulikin tässä mieleeni, että viimeisin pohjalla käynti taisi olla tuossa jokin aika sitten, mutta taisin nousta sieltä nopeammin. Siitä tulee hyvä mieli ja sellainen JES!-fiilis. Kuitenkin kun elämää täytyy jatkaa niin onhan se mukavampi, jos jossakin vaiheessa helpottaakin.

Nyt on ollut sellainen seesteinen olo. Niitä on ollut aikaisemminkin, silloin ei oikein ole hyvä olla, mutta ei huonokaan. Silloin tulee muisteltua melko vähän ja surukin on pääosin taka-alalla. Sitä tunnetta on oikeastaan aika vaikea työstää, koska ei tunnu miltään. Mikään. Mutta sen tietää, että hetken päästä sitten taas tuntuu ainakin jotenkin. 

Tunteena tuo "ei tunnu miltään" oli ensimmäisen kerran todella kamala. Ja muistelisin, että se tuli melko pian Danielin kuoleman jälkeen. Kahden vuoden aikana olen kuitenkin oppinut niin paljon tästä surustani, että en sitä enää hätkähdä. Mutta edelleen sen työstäminen on hankalaa. Vaikka muistoja koittaisi palauttaa mieleen ja katsella kuvia niin sitä valtavaa tunnetta ei vain saa aikaiseksi suuntaan eikä toiseen. Sitäkin kai täytyy vain oppia sietämään, kunhan se ei tule olemaan se päätunne elämässä.

Mutta 2-vuotis kuolinpäivä lähestyy. Ja se alkaa jo vähän nostattaa tunteita pintaan. Tänään ulkona tuli erityisen hyvin mieleen tekstiviestit, jotka laitoin perheen jäsenilleni Danielin tilanteesta silloin illalla sekä puhelun, jonka soitin äidilleni. Mutta vielä halusin suojella itseäni, enkä viipynyt tässä muistossa kauan. Haluanko sitä muistaakkaan? Voisiko muistojen kirja täyttyä mielummin niistä kauniista, ihanista muistoista, jotka Daniel jätti jälkeensä.

Pian 2 vuotta olen huutanut, itkenyt ja valittanut poikastani takaisin, niinkuin lintuemo. Mutta mun poikanen ei tule. Kiitollisena muistelen lastani, joka muutti minut.