Kanervia vai callunoita..

Syksy alkaa olla pian käsillä ja ajatukset pyörivät hautausmaalla. Pikkuhiljaa ihmiset alkavat laittamaan hautoja syyskuntoon. Meille kerta on toinen, ehkä tänä syksynä saamme hautaa jälleen kauniimmaksi mitä viime syksynä, kun surun huuruissa sitä koitimme hoitaa. Haluaisin Danielin haudalle uuden lyhdyn, silläkin saisi vähän taas uutta. Mieheni mielestä se on kyllä turhaa kuluttamista, kun edellisen vuoden lyhdyt ovat autotallissa odottamassa. Turhasta kuluttamisesta on kyllä melko turha puhua, koska ostamme kymmeniä ellei jopa satoja kynttilöitä Danielin haudalle vuoden aikana. Sitä paitsi ainahan lyhdyissäkin on vähän uusia tuulia joka vuosi. On siis täysin perusteltua ostaa ainakin yksi uusi lyhty haudalle. Sunnuntaina on syntymäpäiväni, ehkä silloin hauta saa uuden syyslookin. Riippuen siitä, pääsenkö huomenna kukkakaupoille.

Viime päivinä on ollut kevyempi olla. Ehkä huutoni kuultiin vai liekö psykologin käynnillä tekemistä asian kanssa. Kävimme läpi Danielin viimeistä yötä ja mitä siihen liittyi. Aika paljon ajatuksia ja tunteita se sai aikaan. Huomaan, että näin kun käy töissä on oikeasti otettava se aika, jolloin käsittelen tätä asiaa. Minulla on siihen oikeus ja tarve. Daniel on ansainnut sen. Olen sittenkin kahden lapsen äiti, koitan jakaa aikaani kuopukselle ja surutyön tekemiselle esikoisen kuolemasta. Se onkin haastaavaa, normaalisti kun on kaksi elossa olevaa lasta, heitä voi huomioida saman aikaisesti ainakin osittain. Ainakin heidän kanssaan voi viettää yhtäaikaa aikaa. Tässä kuviossa täytyy ottaa erikseen aikaa esikoiselle.

Olen paljon miettinyt, mitä kaikkea pikkuveli jo ymmärtää tästä perhetilanteestamme. Ainakin hän usein alkaa tekemään vain omia juttujaan, kun itken. On ikään kuin huomaamaton. Tällä viikolla mieheni on näyttänyt hänelle videoita Danielista ja kuinkas ollakkaan, pikkuveli otti ja moiskautti suukon siihen näytölle. Ihana pikkuinen! Ja me vanhemmat vollotettiin, kuinkas muutenkaan. Lisäksi pikkuveli on oppinut lähettämään lentosuukkoja Danielille, aina haudalla niitä lähettelemme. Pieni mies, jolla on suuret saappaat (ja suuret tunteet, niin hyvässä kuin pahassa). Usein tulee kuopus mieleen Juha Tapion Sitkeä sydän kappaleesta. "..sinulla on sitkeä sydän joka lyö, väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää..."

Tämän päivän ajatukset ovat pyörineet paljon myös siinä, että Danielilla on kaikki asiat hyvin ja hänen ei tarvitse olla enää kipeä. Mielestäni hän on toisiksi parhaassa paikassa (oma koti olisi paras), mutta ehkä parhaimmassa paikassa hoidossa. Ajattelin itse ottaa hoitovastuun, kunhan joskus pääsen perille. Hyvä, että perheestämme kaksi neljästä ovat huolettomia, saavat leikkiä ja ovat iloisia. Tosin pikkuveli valitettavasti joutuu vielä kokemaan paljon mielipahaakin ja olemaan kipeänä. "äiti ja iti, älkää itkekö" oli aurinkoisen Danielin sanat, jotka tulivat, kun koitin hänen kuolinyönään vähän nukkua. Tämä kuva tuli kasvojeni eteen sen jälkeen, kun lääkärit arvioivat Danielin olevan aivokuollut. Tiedän, että hänellä on ollut heti hyvä olla.

Takaumia Danielin viimeisiltä elinpäiviltä

Kuopus on kipeä, sillä ei ole kuumetta, mutta nenä valuu ja yskittää. Samaa tautia, mitä on meillä vanhemmillakin. Yskä alkoi kunnolla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun olin yksin hänen kanssaan. Otin hänet viereeni ja kuuntelin. Välillä hän pidetteli yskää ja se teki hengityksen vaikeahkoksi. Ajatus tässä kohtaa kulki minulla täysin kirkkaasti. Minulle tuli mieleen, että lääkekaapissa on ventolinea ja niinpä kipaisin hakemaan sitä. Otin kuopuksen syliini ja hän avasi silmänsä. Oli pimeää ja silmät näyttivät tummilta, ihan samanlaisilta, kun Danielilla silloin. Silloin, kun annoin hänelle särkylääkettä viimeisenä elinyönään. Katsoin kuopusta ja mieleeni tulvi ajatus, taistele! Älä kuole! En voinut sille mitään, vaikka tiesin varsin hyvin, että tässä on kyse vähän erilaisesta asiasta. Vai tiesinkö? Danielinkin tila muuttui niin äkisti kriittiseksi. Jäin valvomaan, mutta jossakin vaiheessa uni oli voittanut ja olin nukahtanut.

Pakonomaisesti varasin kuopukselle täksi maanantaiksi lääkärin. Paikallisesta ei enää saanut, joten keikka Tampereelle oli tehtävä. Oli pakko, pakko tarkistaa tilanne, pakko saada kuuri, jos on tarpeen. Mutta kuinkas kävikään, kuopukselta ei löytynytkään sitä selittävää korvatulehdusta."Tämä ei ole mitään vaarallista", sanoi lääkäri ja itsekseni ajattelin, että ja mistäs sinä sen tiedät! Silloinkaan lääkäri ei tiennyt, kun Daniel oli vakavasti sairas. Silloinkaan ei ollut selittävää korvatulehdusta, oli vain kuume ilman syytä ja reilun vuorokauden päästä lapsi oli aivokuollut. Taas pohdin, mitkä ovat ne vaaran merkit? Milloin on lähdettävä lääkäriin ja työkaveritkin kyselivät, miten yleensä kestän kuopuksen sairasteluita. Yhdestä suusta totesimme jälleen, kollegoidenkin kanssa, että Danielin tila vakavoitui niin nopeasti, että mitään hänen pelastamisekseen ei voitu tehdä. Mutta jos..Entäs jos..Miksi..Näistä pohdinnoista tuskin pääsee eroon koskaan.

Kolmas muistutus niin kesken jääneestä elämästä tuli tänä aamuna, arkisessa tilanteessa. Mieheni laitteli kuopusta aamulla hoitokuntoon ja kuinkas ollakkaan, viimeinen vaippa lähti kierrokseen. Olen kiinnittänyt huomiota, että hänelle pitäisi ostaa kokoa isompaa vaippaa jälleen. Kokoa, jota Daniel käytti pitkään ja viimeisenä myös. Kesken jäänyt vaippapussi muistuttaa aina kaikesta, kun avaan poikien vaatekaapin. Siellä se on, liberoita kokoa 6. Ja nyt kuopukselle pitäisi ostaa niitä. Varovasti sanoin miehelleni, että niin siellä poikien kaapissahan on se vaippapussi, joka on Danielilta jäänyt. Kuitenkin totesimme, että olisi liian tuskallista ottaa sitä vielä käyttöön. Ambulanssiinhan Daniel lähti pelkkä libero yllään. Menin siis kauppaan ja päätin ostaa tällä kertaa pampersin vaippoja. Danielin vaippapussi jääköön vielä sinne poikien vaatekaappiin. Ehkä joskus..Ehkä ei..se jää nähtäväksi.

1v 3kk 2 päivää uuden elämän opettelua

Minulla on elämä ennen Danielin kuolemaa ja Danielin kuoleman jälkeen. Elämä ennen Danielin kuolemaa oli yleensä ottaen onnellista, mukavaa aikaa. Päivät sujuivat kuin itsekseen, vaikka vaikeitakin paikkoja oli. Mutta tämä elämä Danielin kuoleman jälkeen, se on opettelemista joka päivä. Joskus Danielin elinaikana mietin, että en kestäisi, jos menettäisin hänet tai ylipäätään jonkun lapsistani. Se lienee jokaisen äidin päässä piipahtanut ajatus. Mutta ei, ei sitä voi edes pahimmissa painajaisissakaan kuvitella mitä tämä oikeasti on. Reipas 1 vuotta on siis ollut enemmän ja vähemmän vaikeaa. Hetkellisesti olen voinut olla iloinen ja jopa nauttia vähän elämästäni, mutta suurimmaksi osaksi se on ollut raastavaa, rintaa puristavaa, tukahduttavaa, voimia vievää ja uuvuttavaa. Siihen mahtuu litroittain kyyneleitä ja vuotavia haavoja. Ja tänään, niinkuin koko kesänkin ajan, on taas vaikeampaa. Ei sitä synkintä mustaa, mutta vaikeampaa.

Kun on riittävän kauan ollut vaikeaa, niin kaipaa armahdusta. Ja tänään olen tullut siihen pisteeseen suruni kanssa, että kaipaan armahdusta. Haluaisin jo elää normaalia elämää, olla aidosti iloinen ja onnellinen. Ehkä siihen on on vaikuttanut sekin, että olen myös ollut väsynyt fyysisesti. Mutta kuinka sen kierteen katkaisee, kun sureminen on fyysisestikin väsyttävää. Salainen toiveeni ehkä kuullaan, mutta samalla mieleen pyrkii ajatus siitä, olisiko Daniel vihainen, jos minulla olisi vähän helpompaa. Ajattelisiko se, että unohdan hänet vai pelkäänkö sitä kuitenkin itse enemmän. Järki sanoo, etten voi ikinä unohtaa pientä poikaani ja tiedän sen, mutta tunnepuoli tekee tepposiaan tällä alueella. Ja tuntuu, että olisi tarpeen kuitenkin tehdä surutyötä taas pohjamutia myöden. Mutta miten ja mistä taas aloittaa? Miten pääsisin parhaiten eteenpäin ja saavuttaisin tavoitteeni, nähdä Danielin elämän valoisammasta näkökulmasta.

Ajatteluni on varmasti vielä melko kapeaa tässä surussani, mutta olen viime aikoina myös pohtinut sitä, että olisi pitänyt teettää sellainen sydänkoru Danielille mukaan, toiseen puoliskaan olisi tullut lukemaan äiti ja toiseen Daniel. Sen olisi voinut laittaa Danielille kaulaan. Mutta en minä tajunnut silloin ja toinen, mitä olisi pitänyt laittaa, niin minun huivini, jotta olisi muistanut äidin tuoksun. Järjellä toki tiedän, ettei yksikään arkkuun laitettu lelu ole hänellä mukana taivaassa, mutta tunnetasolla tuo olisi ollut mukava ajatus. Siellä se viilettäisi menemään äidiltä saama kaulakoru kaulassaan ja huivi otsalla.

Pakettiautollinen muistoja

Eilen mieheni soitti minulle töihin, että on varannut ajan hierojalle ja aikoo mennä sinne omistamallamme pakettiautolla, jota pakuksi kutsutaan. No iltapäivän aika lähestyi, mutta pakuhan se ei lähtenytkään käyntiin, akku oli tyhjä vai oliko siinä joku suurempi voima, kun pakuhan on tällä hetkellä katsastamaton. Niin, edelleenkin. Tulimme sitten kaupasta iltapäivällä ja pakun akku oli ollut latauksessa ja se hurahti käyntiin ihan moitteettomasti. Siinä me sitten olimme, minä, mieheni ja kuopus. Kuopushan tietenkin halusi kivuta kyytiin heti. Mieleen alko tulvia monenlaisia muistoja pakuun liittyen. Mukavia, kipeitä muistoja. Paku on ollut katsastamaton osaksi siksi, että sillä on ajettu vain jos on ollut ihan pakko. Taitaa siinä olla vielä talvirenkaatkin talvelta 2011.
Paku siis saapui meille raksa-autoksi kesällä 2010. Se on siitä kiva auto, että siellä voi herkutella ja se on vähän niinkuin isin ja Danielin auto ollut. Sillä on tehty reissuja miehissä, toki äitikin on päässyt usein mukaan ja pikkuveli matkusti masussa.
Pakulla tehtiin myös viimeinen yhteinen reissu Pohjanmaalla mummolaan. Se oli viimeisenä viikonloppuna, kun Daniel eli. Onneksi ei ollut liian kuuma, koska ilmastointiahan tässä versiossa ei ole. Matka sujui mukavasti ja Daniel katseli vastaantulevia autoja, evästä varmasti haettiin matkalta. Ainakin jäätelöt pikkuhuoltsikalta. Loppumatkasta Daniel alkoi "leikkiä" äidin ja isin rakastamaa "tungetaan sormet kurkkuun"-leikkiä ja oksennushan se sieltä tuli. Ja äiti oli vihainen, harvoin olin vihainen Danielille, mutta silloin olin. Varoitettu oli monen monta kertaa ja silti poika jatkoi. Kotiintulo matkalla oksennus tuli taas, mutta eri syystä. Liekö silloin jo teetteli tulevaa, en tiedä.
Maanantaina siis kotiuduimme mummolareissulta ja tiistaina oli taas vuorossa miehinen matka rautakauppaan ja milläs muulla kuin pakulla. Minä olin varannut itselleni kampaajan täksi ajaksi. Daniel oli aina kovin innoissaan, kun pääsi isin mukaan, niin monet kerrat oli viimeisen vuoden aikana jäänyt rannalle, kun isi lähti raksalle. Siitä reissusta, joka viimeiseksi isi-poika-reissuksi jäi, on pakussa edelleen puolinainen jääteepullo, kassakuitti, Danielin aurinkolasit ja puuhapetekirja.
Niitä me siinä tuijotettiin mieheni kanssa ja kyyneleet valui. Kurkkasin vielä uteliaisuuttani penkin alle ja löytyihän sieltä vielä leikkikoirakin Danielin jäliltä. Aina, kun niitä pitää käsissä, itku tulvii väkisin. Tulee ikävä ja puristaa rintaa. Olisiko siinä lelussa vielä jotain, sormenjälkiä tai tuoksua..Ei siinä ole..

Tästä se alkaa, oman blogin pitäminen

Ehkä tässä on kanava, jota tarvitsen purkaakseni tunteitani. Välillä tuntuu, että uin suossa, enkä pääse pinnalle millään. Aika monet kyllä kuvaa tuolla samalla tunteella sitä, nimittäin selviämistä oman lapsen kuoleman jälkeen. Tässä blogissa siis aion kertoa ja käydä läpi sitä, mitä minun elämässäni on menossa sen jälkeen, kun hautasin esikoiseni Danielin keväällä 2011. Ehkä joku päivä olen kirjoittanut niin paljon, että alan eheytymään ja aikanaan sitten voi kirjoittaa siitäkin. Ihan siksi, että muut samassa tilanteeseen joutuvat saisivat lohtua. Mutta nyt vielä tarvon niin synkässä metsässä, että aika harvoin sinne auringonvalo kajastaa. Olkoon tämän paikka se, missä puran itseäni ja se aika, jonka otan itselleni tämän asian kanssa. Arki kun tuppaa olemaan vähän kiireistä tällä hetkellä 1-vuotiaan pikkuveljen ja työelämän kanssa. Mieskin vaatii omansa.

Tällä viikolla kuopus on aloittanut hoidon ja siihen on liittynyt monenlaisia tunteita, mutta onneksi hänellä on mennyt hyvin. Aamulla vien hänet samalle kadulle, jossa asuimme vielä Danielin eläessä. Iltapäivällä haen hänet siitä puistosta, jossa Danielin kanssa leikimme ja samalla sitten vielä käpsyttelemme hautausmaalle isoveikkaa moikkaamaan. Aika paksua, vai mitä? Se on meidän kolmio, jota teemme lähes päivittäin nykyään. Aika vähän olen päästänyt tunteita pintaan, mutta lujille se ottaa, kun pikkuveli yrittää kivuta saman liukumäen portaita, jota lähes 3-vuotias esikoinen jo lasketteli mallikkaasti. Aamulla, kun ajan töihin, toivotan myös Danielille mukavaa päivää ja eilen aamulla aurinko paistoi autoon sisälle. Voi miten lämmin tunne voi siitä tulla. Kuolleen lapsen äitinähän heti ajattelen, että siellä se minun rakkaani on ja toivottaa äidillekkin mukavaa työpäivää. Ihme kyllä vielä en ole kuopusta vienyt esikoisen entiselle hoitajalle tai sählännyt mitään muutakaan. Ehkä viikonloppuna taas sitten enemmän, kun suru puskee päälle väkisin. Ei sitä voi enää pidätellä.

Pyysin mieheltä lahjaksi kalevalan lapsi-korun, saas nähdä tuleeko sellaista, olen toivonut sellaista jo pidemmän aikaa..Viime aikoina olen kyllä tuntenut itseni sangen huonoksi äidiksi. En ole oikein jaksanut olla kuopukselle läsnä. Tällä viikolla vartioin hänen untaan ja ajattelin, ettei Daniel enää tarvitse minua mihinkään, mutta tämä lapsi tarvitsee. Miten sen voiman itsestään puristaa, kun työpäivän jälkeen haluaisi vaan nukkumaan ja odottamaan seuraavaa päivää. On pakko jaksaa, on ollut pakko aina siitä saakka, kun Daniel kuoli. Olihan kuopus vielä masussa kasvamassa ja täytyi hänestä sillä tavalla huolehtia. Ja tietysti heti hänen syntymänsäkin jälkeen, kolme päivää Danielin hautajaisten jälkeen. En ole yli-ihminen, mutta en tiedä miten olen jaksanut..