Huomaan, että enää ei oikein tule juttua ja niinpä luulen, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Se on palvellut minua surussani yli vuoden, ollut todella tarpeellinen monella tavalla.
Perheessämme eletään aikalailla tavallista arkea. Daniel on vahvasti läsnä arjessamme ja muistoissamme. Toki elämän kokoinen suru on jättänyt jälkensä ja niin tietysti kuuluukin olla. Pahin tuska on kuitenkin helpottanut. Ikinä suru ei helpota täysin, koska Danieliin liittyvät muistot saavat usein surun aikaan. Kuitenkin pikkuhiljaa miksi-kysymykset väistyvät, aika on tehnyt tehtäväänsä ja Danielin tuskallisesta ikävästä on tullut lempeämpää.
Olen ylpeä itsestäni. Olen selvittänyt tieni tähän saakka siinä surussa, mistä koskaan ei pitänyt selvitä. En vaihtaisi Danielin syntymää ja elämää mihinkään, vaikka se oli lyhyt. Danielin kuului syntyä meidän perheeseen ja osoittaa elämän arvoja pienen elämänsä aikana. Daniel oli erityinen. En valinnut Danielin syntymää, enkä voinut valita hänen kuolemaansa.
Silti olen vielä heikko, menee vielä aikaa, että vahvistun. Ehkä vuosi tai kaksi, en osaa sanoa. Ihmisen kokoinen pala on revitty rinnastani, joten en odotakkaan, että kaikki korjaantuisi ennalleen. Daniel muutti minut kyynel kyyneleeltä, niinkuin hänen kuvansa viereisessä tekstissä lukee.
Pikkuveli tietää Danielin kuuluvan perheeseemme, olen siis onnistunut. Pikkuveli haluaa Danielin haudalle käymään ja lähettelee lentosuukkoja. Kuvat ovat tärkeitä myös.
Jätän tämän blogin elämään, mutta tuskin sitä enää päivitän. Surutyöni ei todellakaan ole valmis, mutta muuttunut sen verran, että tätä väylää en siihen enää tarvitse. Toivottavasti, joku lapsensa menettänyt voisi saada tästä vertaistukea. Tiedän, että tätä blogia on tuskallista lukea, mutta jospa se toisi myös vähän lohtuakin.
