Surua surun päälle

Viime maanantaina 15.7 saimme aamupäivän aikana lohduttoman suru-uutisen. Mieheni siskon 6kk vanha poika oli kuollut yllättäen. Mieheni soitti töihin minulle, että vauva on viety elottomana sairaalaan, mutta vielä elvytetään. Minua alkoi yhtäkkiä palella aivan mahdottoman paljon ja olo oli todella epäuskoinen. Noin tunnin kuluttua mieheni soitti, että elvytys ei tuottanut tulosta ja vauva on kuollut. Päällimmäisenä tunteena oli, että tämä on aivan käsittämätöntä ja kysymys, että miksi? Miksi tähän perheeseen, surua surun päälle. Danielin kuolemastakin on niin vähän aikaa, uuteen lohduttomaan menetykseen nähden.

En voi kuvitella appivanhempieni tuskaa tällä hetkellä. Vaikka suurin tuska on meillä vanhemmilla lapsiemme menetyksestä, myös isovanhemmat surevat paljon. Ja isovanhemmat surevat oman lapsen puolesta myös ja tuntevat tuskaa. En tiedä, miten appivanhemmat jaksavat tämän kaiken.

Kaikki ovat kysyneet minulta, että tuleeko kaikki Danielin kuolemaan liittyvät asiat mieleen nyt. Mutta ei ne tule. Olen pohtinut, että miksi ja pitäisikö niiden tulla. Mieheni kanssa asiasta juttelin ja keksimme ehkä ratkaisun. Me olemme surreet Danielia viimeiset kaksi vuotta 24/7, me muistamme Danielia joka ikinen päivä ja suremme sekä ikävöimme päivittäin. Uskoisin, että lähimmät perheen jäsenetkään eivät sure Danielia joka ikinen päivä ja tällä tavalla muut ehkä uskovat, että nyt kaivetaan jostakin syvältä meidänkin rintaamme ja suru palaa taas elämäämme. Mutta koska elämme surua jokainen päivä, ei se palaa mistään. En tiedä, saitko kiinni. Toki voin muistoissani mennä niihin alkupäivien tapahtumiin ja ymmärtää, miltä mieheni siskon perheestä tuntuu. Mutta se ei ole sama asia, he menettivät oman lapsen ja me omamme. He kokevat surunsa omalla tavallaan ja tekevät surutyönsä omalla tavallaan. Lauantaina, kun kävimme heidän luonaan, huomasin, että surutyö on todella erilainen.

Kylässä ollessamme meidän perheen pikkuveli ja heidän perheen isoveli leikkivät lattialla. Ajattelin, että siinä he ovat, kaksi orpoa veljestä.

Lapsen kuoleman ja parisuhde

Olen hautonut tätä aihetta mielessäni ja nyt minusta tuntuu, että se on pakko jakaa. En muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta suuri osa lapsen menettäneistä pareista päätyy eroon lapsen kuoleman jälkeen. Monille se on itse syy ja toisille ikään kuin piste i:n päälle. Tutkimustakin tästä on tekeillä ainakin, ellei jo valmiskin.

Minusta tuntuu (huom! oma näkemykseni asiaan), että surun keskellä on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikki surevat eri tavalla. Miehet usein surevat tekemällä asioita, esimerkiksi töitä tai hakkaavat halkoja. Naisetkin voivat purkaa suruaan mm. käsitöihin, mutta naiset usein puhuvat, puhuvat ja puhuvat. Kaiken surun keskellä ei jakseta taistella parisuhteen puolesta ja on helpompi luovuttaa. Monet prosessin keskellä eronneet ovat katuneet jälkeenpäin ja toisille se on ollut hyvä ratkaisu. Ja kun voimat ovat vähissä, tulee riitaa pienimmistäkin asioista. Voin vain kuvitella elämää sellaisissa parisuhteissa, joissa lapsen kuolemaan johtanut syy löytyy vanhempien huolimattomuudesta.

Toiset tuntuvat hitsaantuvan yhteen entisestään ja se on ihan parasta mitä voi olla.

Ihmettelen sitä, että tämä asia on tiedossa kyllä, mutta siihen ei kiinnitetä huomiota. Jos ajatellaan pirkanmaata, täällä on todella vaikea saada apua parisuhteen pulmiin. Tampereella perheasiain neuvottelukeskukseen on jopa vuoden jono. Vuoden jono! Omalla paikkakunnallamme tasan yksi pappi antaa parisuhdeterapiaa ja käytännössä hän voi työskennellä yhden pariskunnan kanssa kerrallaan. Eli jos haluaa apua pian, on maksettava kallista hintaa. Ja rahaahan nuorissa lapsiperheissä riittää!

Meidän parisuhteemme oli todellakin millin päässä avioerosta. Meillä se olisi ollut piste i:n päälle järjettömän raskaan raksavuoden jälkeen ja Danielin kuoleman ensimmäinen vuosi oli meille myös vauvavuosi. Kaikki voi laskea 1+1, että ihan kaikessa kukoistuksessaan ei ole parisuhde ollut. Ja olisi ollut helpompi luovuttaa. Mutta minulla on hieno mies, hän on halunnut pitää meistä kiinni kynsin ja hampain, kun minä pyristelin sitä vastaan. Jos olisi ollut taloudellisesti mahdollista, olisin ottanut aikalisän ja muuttanut pois vähäksi aikaa. Ainut mikä meitä piti yhdessä oli kuolleen lapsen muisto ja elävän lapsen tulevaisuus.  

Mutta nyt silläkin saralla alkaa helpottaa, kun aikaa on kulunut ja pikkuvelikin on kasvanut isommaksi. Jatkuva riitely on lakannut ja meillä menee melko hyvin. Töitä sen eteen on tehty ja hyväksytty toisessa monenlaisia asioita. Meillä haaveillaan asioista parin vuoden päähän. Uskon, ettei meitä voi enää erottaa kuin kuolema.  Ja olen siitä kiitollinen.

Toipumisen tiellä

Olen surrut kuollutta lastani viimeiset kaksi vuotta ja yhden kuukauden. Nyt alan huomaamaan, että aktiivisen suremisen aika on ohi ja tilalle on tullut kaipaus ja ikävä. Kaipaus, joka saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti, nauramaan hersyvästi, muistelemaan haikeana. Kaipaus, joka saa kovankin puristuksen tunteen rinnan alle. Voisin kai sanoa, etten enää käsittele suruani aktiivisesti, eikä suru määritä elämääni enää. Tuntuu jopa hassulta ajatella, että suremisen alkuvaiheet ovat myös muistoja elämässäni. Onhan niistä jo se parisen vuotta. Jos sanon vieraalle ihmiselle, että lapseni kuoli kaksi vuotta sitten, se on hänelle pitkä aika, minulle lyhyt. Mutta suru on jättänyt arvet sydämeen ja sieluun, joista toivutaan edelleen. Rakennetaan uutta, mutta sen uuden rakentamisen aloittamiseen meni kauan aikaa.

Olen siis alistunut elämään ilman lastani. Olen luovuttanut taisteluni sen suhteen, että saisin hänet takaisin. Danielin kuoleman jälkeen tarrauduin jälleen näkemisen toivoon kuin hukkuva. Enää se ei tuo samanlaista lohtua. Uskoisin, että on tarkoituskin löytää jokin muu keino selviytyä, kuin sen ajatteleminen, että ehkä 40 vuoden päästä me taas kohdataan. Vaikka muistankin sen joka päivä ja kuvittelen sitä hetkeä niin en osaa siitä repiä lohtua.

Lohtua tuo sen sijaan tietoisuus siitä, että lapseni kulkee sydämessäni mukana mihin ikinä menenkin. Lohtua tuo se asia, etten voi tässä maallisessa elämässä lastani unohtaa. Pikkuveljen ristiäispäivänä menimme minun isovanhempien kanssa käymään Danielin haudalla. Isän äiti on aikoinaan menettänyt oman poikansa. Pehmeä, ruttuinen poski poskeani vasten siinä haudalla. Ei tarvittu sanoja, vaan molemmat sen tiesivät ilman sanojakin "minä tiedän miltä sinusta tuntuu". Ja takaisin kävellessämme muistisairas mummani alkoikin kertoa tarinaa menetetystä pojastaan. Viime viikonloppuna olimme mummolassa viimeistä kertaa ja jokainen sai ottaa muistoksi tavaroita mumman kodista. Katsoin lipaston laatikkoon ja löysin kuolleen lapsen adressit, pysähdyin niitä lukemaan. Sama jälleen näkemisen toivo oli silloinkin. Mummani on jo lähellä sitä hetkeä, kun saa nähdä poikansa ja miehensä jälleen sekä muut rakkaat. Mutta pitkä ja kivinen tie se on ollut hänellä. Hän on esikuvani aina.