Kaipaus kiskoo kippuraan

Askartelen edelleen sen tyhjä paikka-asian kanssa. Olisiko tässä sellainen kokonaisuus, että kun sen saa päätökseen niin sitten on oikeasti pidempään helpompaa. Viime viikolla kuopus ajeli potkuautolla, jonka on saanut synttärilahjaksi. Katselin häntä ja tunsin pistävän tunteen sisälläni, toista autoa ei ole ajamassa kukaan. Daniel puuttuu..Jähmetyin, lamaannuin. Tunsin jotakin syvempää nousevan pintaan. Tunsin fyysisen tuskan siitä, että en enää saa halata Danielia, suukottaa, jutella tai nuuskutella mahaa, josta hän tykkäsi kovasti. Jos ei ole ikinä kokenut sellaista tuskaa, niin sitä on vaikea kuvitella, mutta se repii rintaa. Se salpaa hengen ja tuntuu kuin sydäntä riistettäisiin rinnasta. Joskus voi jopa sattua käsiin, kun kaipaa niin paljon omaa lastaan syliin. Menin nukuttamaan kuopusta illalla ja käperryin hänen lähelleen. Kuitenkin iso itku pursusi enkä saanut täytettyä sitä fyysistä tarvetta halatessani häntä. Tästä tunteesta ahdistuneena menin seuraavana päivänä töihin. Olin täysin lamaantunut puhumaan siitä kenellekkään kunnes lopulta sunnuntaina sain tuotettua asian ulos. "Kaipaan niin paljon halata Danielia!" Tänään on kulunut 1 vuotta 6kk siitä, kun viimeksi sain pidellä lastani sylissä. Velttoa pientä Daniel-poikaa, poikaa joka teki minusta äidin. Poikaa, josta pakeni elämä siinä sylissä ollessaan. Enää en muista miltä hän tuntui, en kykene sitä tavoittamaan. Se tekee kipeää. Olisi reilua, että Taivaassakin olisi vierailupäivät. Kaipaan niin, että voisin nähdä mitä hän puuhailee, ketä on kavereina ja kuka huolehtii hänestä. Daniel on elämässäni aina ja silti ei ole. Nämä kaksi asiaa tulevat kulkemaan käsikkäin. On siis fyysinen tyhjä paikka, mutta ei henkistä tyhjää paikkaa. Suru on tullut osaksi elämääni, olin unohtanut sen olemassa olon, kun kaikki meni elämässä hyvin. Kuitenkin se on luonnollinen osa elämää ja kohtaa jokaisen vuorollaan.

Tyhjä paikka

Olen viime aikoina pohtinut erityisesti tuota tyhjää paikkaa, voiko sitä täyttää ja millä sen täyttää. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei ole tyhjää paikkaa. Ehkä fyysisesti kyllä, mutta henkisellä tasolla ei. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että tyhjäksi aukoksi kutsuttua paikka on edelleen täytetty Danielilla. Muistot Danielista, kuvat, piirrokset, lelut, paikat..Ne täyttävät sen ns. tyhjän paikan. Joten koitan lakata ajattelemasta, että elämässäni olisi tyhjä aukko, koska sydämessäni ei ole aukkoja. Surussa ei ole oikeita eikä vääriä ajatuksia, joku voisi edellä mainitusta asiasta ajatella, että tuo on kiinni pitämistä. Ja niin se varmasti onkin. En halua päästää irti Danielista, onko se tarpeellistakaan. Kehossanikin on sektioarpi muistona siitä, että tämä lapsi syntyi meidän perheeseen 12.8.2008. Mutta surusta haluan varmasti päästää irti jossakin vaiheessa.

Psykologin kanssa oli puhetta tästä Danielin sängyn käyttöön ottamisesta. Tulimme siihen tulokseen, että se kannattaisi pian vaihtaa meidän makuuhuoneeseen pikkuveljelle. Perusteluna tälle on se, että se ikään kuin symboloisi tätä tyhjän paikan ajatustulvaa. Se olisi konkreettinen asia. Ja sängyn tilalle tulisi jättää tämä tyhjä paikka vähäksi aikaa. Vähän ajan päästä sinne kuitenkin alkaisi kertymään palloja ja autoja. Tässä on järkeä, mutta tunnetasolla se saa minut melkein oksentamaan. Fyysisesti itse kantaisin sängyn toiseen huoneeseen ja tuntisin sen näin kehossani, vaihtaisin lakanat ym. Kuullostaa raskaalta.

Pyhäinpäivänä tuli pitkästä aikaa iso itku. Kuuntelin musiikkia ja pikkuveljen kanssa katseltiin kuvia. Pikkuveli otti ja suukotti taas Danielin kuvaa. Mutta ikävä iski taas suuresti. Hautausmaalle mennessämme iski taas se tunne, että meidän ei kuuluisi käydä täällä oman lapsen haudalla. Kirkkoon olin aikonut mennä myös, se kun oli auki avoimesti. Mutta en jaksanut. Usein puhutaan surutyöstä, mutta oikeammin on sanoa, että suru käy työstä. Niin voimia vievää se on. Ehkä pian taas saan uusia ajatuksia ja tämä harmaa mössö katoaa. Edes marraskuun huonot säät ei harmita, en jaksa välittää. Ja olenko edes huomannut? En tiedä.