Kaipaus kiskoo kippuraan

Askartelen edelleen sen tyhjä paikka-asian kanssa. Olisiko tässä sellainen kokonaisuus, että kun sen saa päätökseen niin sitten on oikeasti pidempään helpompaa. Viime viikolla kuopus ajeli potkuautolla, jonka on saanut synttärilahjaksi. Katselin häntä ja tunsin pistävän tunteen sisälläni, toista autoa ei ole ajamassa kukaan. Daniel puuttuu..Jähmetyin, lamaannuin. Tunsin jotakin syvempää nousevan pintaan. Tunsin fyysisen tuskan siitä, että en enää saa halata Danielia, suukottaa, jutella tai nuuskutella mahaa, josta hän tykkäsi kovasti. Jos ei ole ikinä kokenut sellaista tuskaa, niin sitä on vaikea kuvitella, mutta se repii rintaa. Se salpaa hengen ja tuntuu kuin sydäntä riistettäisiin rinnasta. Joskus voi jopa sattua käsiin, kun kaipaa niin paljon omaa lastaan syliin. Menin nukuttamaan kuopusta illalla ja käperryin hänen lähelleen. Kuitenkin iso itku pursusi enkä saanut täytettyä sitä fyysistä tarvetta halatessani häntä. Tästä tunteesta ahdistuneena menin seuraavana päivänä töihin. Olin täysin lamaantunut puhumaan siitä kenellekkään kunnes lopulta sunnuntaina sain tuotettua asian ulos. "Kaipaan niin paljon halata Danielia!" Tänään on kulunut 1 vuotta 6kk siitä, kun viimeksi sain pidellä lastani sylissä. Velttoa pientä Daniel-poikaa, poikaa joka teki minusta äidin. Poikaa, josta pakeni elämä siinä sylissä ollessaan. Enää en muista miltä hän tuntui, en kykene sitä tavoittamaan. Se tekee kipeää. Olisi reilua, että Taivaassakin olisi vierailupäivät. Kaipaan niin, että voisin nähdä mitä hän puuhailee, ketä on kavereina ja kuka huolehtii hänestä. Daniel on elämässäni aina ja silti ei ole. Nämä kaksi asiaa tulevat kulkemaan käsikkäin. On siis fyysinen tyhjä paikka, mutta ei henkistä tyhjää paikkaa. Suru on tullut osaksi elämääni, olin unohtanut sen olemassa olon, kun kaikki meni elämässä hyvin. Kuitenkin se on luonnollinen osa elämää ja kohtaa jokaisen vuorollaan.