Talvi tulee, joulu tulee

Kun on oikein surullinen, ei osaa nauttia oikein mistään elämän osa-alueesta. Olen ollut (ja joskus varmasti vielä olenkin) talvi ja joulu-ihminen. Koen, että niistäkin nauttiminen vietiin minulta pois Danielin kuoleman myötä. Vaikka olin raskaana, jaksoin kolata lunta posket punaisena, kun sain seurata sivusta pienen pojan riemua ja auttamisen halua. Viime talvena jokainen lumikolallinen tuntui luissa ja ytimissä, jokainen kuorma oli äärettömän raskas. Tänä vuonna ensi lumen satamiseen ei liittynytkään sitä jouluista tunnelmaa vaan lähinnä se alkoi inhottaa. Pikkuveljen hiekkalelutkin olivat vielä hiekkalaatikolla, ihan kuin ei olisi voinut vähän ennakoida lumen tuloa ja kerätä niitä sieltä pois.

Joulua emme juurikaan viime vuonna juhlineet. Mutta tämä vuosi on vähän erilainen. Pikkuveljellä on hoidosta joulujuhla. Ja minua ei huvittaisi sitten yhtään. Ja tunnen siitä huonoa omaa tuntoa. Tiedän, että rakas pikkuinen on harjoitellut esitystä ja on liikuttavaa mennä sitä katsomaan. Tänä vuonna kuopus on joulupöydän antimia jakamassa ja silmät varmasti tuikkivat, kun saa avata lahjoja. Kuinka voisin antaa sen joulun hänelle, joka hänelle kuuluu. Ostin piparitaikinaa, perheen miesväki on niitä luvannut leipoa perjantaina. Olen äiti kahdella tapaa, haluan riemuita joulusta elossa olevan lapseni kanssa ja kuitenkin suru vie siitä sen innostuksen. Lisäksi fyysinen jaksaminen on välillä edelleen kortilla, lahjaostoksille lähteminen lähinnä ahdistaa. Ja sitten ne joulukortitkin, nehän olisi jo pitänyt tilata, jos olisi halunnut jonkinlaisen kuvakortin lähettää. Olen myös tietoisesti halunnut välttää toivottamasta hyvää joulua, se kun ei oikein kuvasta omaa jouluani mitenkään. Toivotan mielummin "rauhallista joulua". Toisaalta varmaa on se, että joulu tulee ja sen sanoma on sama, vaikka astuisin joulun viettoon tänäkin vuonna surullísella mielellä.

Olen miettinyt, että haluan tänä vuonna hakea mll:n joulupuusta kortin, jossa lukee "4-vuotias poika". Ehkä saan joulumieltä siitä, että voin ostaa lahjan 4-vuotiaalle pojalle, jota en tunne. Ihan kuin en tunne Danieliakaan 4-vuotiaana. Saan lähettää lahjan jollekkin tuntemattomalle.

Sunnuntaina kävelin haudalta pois. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi äidiksi. Jostain syystä oli niin vaikeaa lähteä sieltä. Sanoa hyvät yöt johonkin kaukaisuuteen. Pakkanen narskui kengissä ja muuten oli aivan hiljaista. En saanut poikaani kotiin, en saanut hyvän yön suukkoa antaa. Oli kylmää, oli pimeää ja minä olin niin yksin.