En mä ole lapseni lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta

Juttelin tänään työkaverini kanssa perheen lisäyksestä. Meillä molemmilla on saman ikäiset pojat, joten siitä keskusteleminen on melko luontevaa. Juttelimme, että itse en ole kovinkaan hedelmällinen, vaan molempia lapsia on yritetty pidempään. Työkaverini sanoi, että entäs jos ensi kerralla vauva ilmoittaisi tulostaan jo ensi yrittämällä. Minä siihen, että no tuskinpa sentään ja jos niin kävisi, en uskoisi hetkeäkään, että raskaus jatkuisi loppuun saakka.

Tuota juttutuokiota mietiskelin iltasella ja huomasin, että en luota elämässäni hyvään. Koen, etten ole oikeutettu siihen, että voisin saada jotain niin hienoa lahjaksi, että vauva tulisi meille helposti. Muut kyllä ovat, mutta minä en. Muille ikään kuin kuuluu itsestään selvästi se, että on omakotitalo, 2 lasta ja volvo. Meillä on omakotitalo suolla, 2 lasta, joista toinen on kuollut sekä opeli. Idylli tuntuu olevan melko kaukana tästä. Mietin, että kuuluisiko tämän olla näin vaikeaa, miksi minäkin en voisi olla vailla huolen häivää.

Tähän liittyy myös tietynlainen kateus sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka saavat esim. jonkinlaisen uskonnollisen kokemuksen, jossa pääsevät näkemään kuollutta lastansa. Nämä ihmiset eivät välttämättä ole mitenkään uskovaisia. Olenko siihenkin liian keskinkertainen, etten saisi edes yhtä hetkeä lapseni kanssa. Tai, että joku kertoisi hänen voivan hyvin. Joka ilta lähetän terveisiä Danielille ja kerron päivän kuulumisia, mutta en saa vastausta. En ole nähnyt edes pitkään aikaa unta Danielista. Ainoat kokemukseni liittyvät siihen, jos pikkuveli on jutellut ns. näkymättömään. Ja se, kun käytiin laulamassa joululauluja kirkossa ja tuli varpunen jouluaamuna, niin pikkuveli alkoi vimmatusta heiluttamaan. No siellä oli kyllä muitakin lapsia, joten tiedä häntä, kelle vilkutteli, mutta lapsensa menettänyt äiti ajattelee tällä tavalla. Halu pitää oma lapsi lähellä on niin kova.

Kirkon penkistä sain taas rauhallisen tunnelman mieleeni. Sellaisen seesteisen.  Mutta tämä väsymys, onko se enää normaaliakaan. Huomaan, että joulu ei tänä vuonna kiinnosta edellistä vuotta enempää. En jaksa kaivaa joulukoristelaatikkoa esille, kun tiedän, että ne pitää kerätä taas pian pois. En jaksa siivota ja kuusen hakeminenkin voi jäädä vain haaveeksi. En kerta kaikkiaan jaksa. Mutta onneksi joulu tulee ilman ponnistelujakin. Itse ainakin kaipaan sitä rauhaa, enkä niinkään pinna kireällä huhtomista ympäri kämppää.