Uusi vuosi ja uudet kujeet

Aina vuoden vaihteessa tulee funtsailtua kuluneen vuoden tapahtumia, tehdä tiliä itsensä kanssa ja valmistautua ottamaan vastaan uusi vuosi. Vuodesta 2012 muistan todella vähän asioita, ainoastaan milloin menin töihin ja koska oli pikkuveikan synttärit. Niin joo, tehtiinhän me siskojen kanssa reissu Tukholmaan, se oli kivaa. Siis ainakin oli jotakin kivaa. Surun pöllyissä se on mennyt suurimmaksi osaksi. Mutta en tarvitse paljoa lomaa työstä, kun saan ajatuksiini kirkkautta. Ja nyt olen ollut lomalla reippaan viikon ja kyllä luistaa. Oikein alkaa pelottamaan, että onko tulossa liikaa niitä uusia kujeita. Nimittäin olen valmis pärjäämään, kokeilemaan siipiäni ilman mielialalääkettä, ilman psykologin suurempaa apua ja ilman tukihenkilöäni. Aika paljon..Lisäksi olen tehnyt muita lupauksiani itseni suhteen. Mutta yksi ajatus on kirkkaampana kuin muut, aion olla itselleni armollinen ja rehellinen. Aion entisestään opetella kuuntelemaan itseäni päivittäin ja sanoittamaan tunteitani/ajatuksiani. En välttämättä aina ääneen, mutta itselleni. Seuraavalta vuodelta en odota suuria kohokohtia vaan tasaisempaa eloa. Odotan, että pikkuhiljaa alan toipumaan, mutta annan sille ajan ja tilan. Daniel on mielessäni aina ja sydämessäni mukana kaikkialla. Elämäni ei ole enää samanlaista kuin ennen, mutta ei sen kuulukkaan olla.
 Ensimmäinen kokonainen vuosi ilman Danielia alkaa olla lopuillaan ja tiedän, että selviän, takuu varmasti. Polulla on varmasti vielä monta isoa ja painavaa kiveä, jotka täytyy kääntää, joiden piteleminen tuntuu luissa ja ytimissä. On mäkeä ylös ja alas, mutta ehkä sitä tasaisempaakin. Välillä ehkä täytyy hengähtää ja pysähtyä, että näkee ympärilleen. On ehkä hyvä, että pysähtyykin tasaisin väliajoin. Lopulta ehkä aurinko paistaa ja Danielin muisto saa uuden kauniin muodon. Joten ei muuta kuin patikointikengät jalkaan ja menoksi. Antoisaa uutta vuotta kaikille lukijoille! 

Kengät

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.

Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.

Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-Tuntematon-