Uusi vuosi ja uudet kujeet

Aina vuoden vaihteessa tulee funtsailtua kuluneen vuoden tapahtumia, tehdä tiliä itsensä kanssa ja valmistautua ottamaan vastaan uusi vuosi. Vuodesta 2012 muistan todella vähän asioita, ainoastaan milloin menin töihin ja koska oli pikkuveikan synttärit. Niin joo, tehtiinhän me siskojen kanssa reissu Tukholmaan, se oli kivaa. Siis ainakin oli jotakin kivaa. Surun pöllyissä se on mennyt suurimmaksi osaksi. Mutta en tarvitse paljoa lomaa työstä, kun saan ajatuksiini kirkkautta. Ja nyt olen ollut lomalla reippaan viikon ja kyllä luistaa. Oikein alkaa pelottamaan, että onko tulossa liikaa niitä uusia kujeita. Nimittäin olen valmis pärjäämään, kokeilemaan siipiäni ilman mielialalääkettä, ilman psykologin suurempaa apua ja ilman tukihenkilöäni. Aika paljon..Lisäksi olen tehnyt muita lupauksiani itseni suhteen. Mutta yksi ajatus on kirkkaampana kuin muut, aion olla itselleni armollinen ja rehellinen. Aion entisestään opetella kuuntelemaan itseäni päivittäin ja sanoittamaan tunteitani/ajatuksiani. En välttämättä aina ääneen, mutta itselleni. Seuraavalta vuodelta en odota suuria kohokohtia vaan tasaisempaa eloa. Odotan, että pikkuhiljaa alan toipumaan, mutta annan sille ajan ja tilan. Daniel on mielessäni aina ja sydämessäni mukana kaikkialla. Elämäni ei ole enää samanlaista kuin ennen, mutta ei sen kuulukkaan olla.
 Ensimmäinen kokonainen vuosi ilman Danielia alkaa olla lopuillaan ja tiedän, että selviän, takuu varmasti. Polulla on varmasti vielä monta isoa ja painavaa kiveä, jotka täytyy kääntää, joiden piteleminen tuntuu luissa ja ytimissä. On mäkeä ylös ja alas, mutta ehkä sitä tasaisempaakin. Välillä ehkä täytyy hengähtää ja pysähtyä, että näkee ympärilleen. On ehkä hyvä, että pysähtyykin tasaisin väliajoin. Lopulta ehkä aurinko paistaa ja Danielin muisto saa uuden kauniin muodon. Joten ei muuta kuin patikointikengät jalkaan ja menoksi. Antoisaa uutta vuotta kaikille lukijoille! 

Kengät

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.

Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.

Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-Tuntematon-

En mä ole lapseni lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta

Juttelin tänään työkaverini kanssa perheen lisäyksestä. Meillä molemmilla on saman ikäiset pojat, joten siitä keskusteleminen on melko luontevaa. Juttelimme, että itse en ole kovinkaan hedelmällinen, vaan molempia lapsia on yritetty pidempään. Työkaverini sanoi, että entäs jos ensi kerralla vauva ilmoittaisi tulostaan jo ensi yrittämällä. Minä siihen, että no tuskinpa sentään ja jos niin kävisi, en uskoisi hetkeäkään, että raskaus jatkuisi loppuun saakka.

Tuota juttutuokiota mietiskelin iltasella ja huomasin, että en luota elämässäni hyvään. Koen, etten ole oikeutettu siihen, että voisin saada jotain niin hienoa lahjaksi, että vauva tulisi meille helposti. Muut kyllä ovat, mutta minä en. Muille ikään kuin kuuluu itsestään selvästi se, että on omakotitalo, 2 lasta ja volvo. Meillä on omakotitalo suolla, 2 lasta, joista toinen on kuollut sekä opeli. Idylli tuntuu olevan melko kaukana tästä. Mietin, että kuuluisiko tämän olla näin vaikeaa, miksi minäkin en voisi olla vailla huolen häivää.

Tähän liittyy myös tietynlainen kateus sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka saavat esim. jonkinlaisen uskonnollisen kokemuksen, jossa pääsevät näkemään kuollutta lastansa. Nämä ihmiset eivät välttämättä ole mitenkään uskovaisia. Olenko siihenkin liian keskinkertainen, etten saisi edes yhtä hetkeä lapseni kanssa. Tai, että joku kertoisi hänen voivan hyvin. Joka ilta lähetän terveisiä Danielille ja kerron päivän kuulumisia, mutta en saa vastausta. En ole nähnyt edes pitkään aikaa unta Danielista. Ainoat kokemukseni liittyvät siihen, jos pikkuveli on jutellut ns. näkymättömään. Ja se, kun käytiin laulamassa joululauluja kirkossa ja tuli varpunen jouluaamuna, niin pikkuveli alkoi vimmatusta heiluttamaan. No siellä oli kyllä muitakin lapsia, joten tiedä häntä, kelle vilkutteli, mutta lapsensa menettänyt äiti ajattelee tällä tavalla. Halu pitää oma lapsi lähellä on niin kova.

Kirkon penkistä sain taas rauhallisen tunnelman mieleeni. Sellaisen seesteisen.  Mutta tämä väsymys, onko se enää normaaliakaan. Huomaan, että joulu ei tänä vuonna kiinnosta edellistä vuotta enempää. En jaksa kaivaa joulukoristelaatikkoa esille, kun tiedän, että ne pitää kerätä taas pian pois. En jaksa siivota ja kuusen hakeminenkin voi jäädä vain haaveeksi. En kerta kaikkiaan jaksa. Mutta onneksi joulu tulee ilman ponnistelujakin. Itse ainakin kaipaan sitä rauhaa, enkä niinkään pinna kireällä huhtomista ympäri kämppää.

Talvi tulee, joulu tulee

Kun on oikein surullinen, ei osaa nauttia oikein mistään elämän osa-alueesta. Olen ollut (ja joskus varmasti vielä olenkin) talvi ja joulu-ihminen. Koen, että niistäkin nauttiminen vietiin minulta pois Danielin kuoleman myötä. Vaikka olin raskaana, jaksoin kolata lunta posket punaisena, kun sain seurata sivusta pienen pojan riemua ja auttamisen halua. Viime talvena jokainen lumikolallinen tuntui luissa ja ytimissä, jokainen kuorma oli äärettömän raskas. Tänä vuonna ensi lumen satamiseen ei liittynytkään sitä jouluista tunnelmaa vaan lähinnä se alkoi inhottaa. Pikkuveljen hiekkalelutkin olivat vielä hiekkalaatikolla, ihan kuin ei olisi voinut vähän ennakoida lumen tuloa ja kerätä niitä sieltä pois.

Joulua emme juurikaan viime vuonna juhlineet. Mutta tämä vuosi on vähän erilainen. Pikkuveljellä on hoidosta joulujuhla. Ja minua ei huvittaisi sitten yhtään. Ja tunnen siitä huonoa omaa tuntoa. Tiedän, että rakas pikkuinen on harjoitellut esitystä ja on liikuttavaa mennä sitä katsomaan. Tänä vuonna kuopus on joulupöydän antimia jakamassa ja silmät varmasti tuikkivat, kun saa avata lahjoja. Kuinka voisin antaa sen joulun hänelle, joka hänelle kuuluu. Ostin piparitaikinaa, perheen miesväki on niitä luvannut leipoa perjantaina. Olen äiti kahdella tapaa, haluan riemuita joulusta elossa olevan lapseni kanssa ja kuitenkin suru vie siitä sen innostuksen. Lisäksi fyysinen jaksaminen on välillä edelleen kortilla, lahjaostoksille lähteminen lähinnä ahdistaa. Ja sitten ne joulukortitkin, nehän olisi jo pitänyt tilata, jos olisi halunnut jonkinlaisen kuvakortin lähettää. Olen myös tietoisesti halunnut välttää toivottamasta hyvää joulua, se kun ei oikein kuvasta omaa jouluani mitenkään. Toivotan mielummin "rauhallista joulua". Toisaalta varmaa on se, että joulu tulee ja sen sanoma on sama, vaikka astuisin joulun viettoon tänäkin vuonna surullísella mielellä.

Olen miettinyt, että haluan tänä vuonna hakea mll:n joulupuusta kortin, jossa lukee "4-vuotias poika". Ehkä saan joulumieltä siitä, että voin ostaa lahjan 4-vuotiaalle pojalle, jota en tunne. Ihan kuin en tunne Danieliakaan 4-vuotiaana. Saan lähettää lahjan jollekkin tuntemattomalle.

Sunnuntaina kävelin haudalta pois. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi äidiksi. Jostain syystä oli niin vaikeaa lähteä sieltä. Sanoa hyvät yöt johonkin kaukaisuuteen. Pakkanen narskui kengissä ja muuten oli aivan hiljaista. En saanut poikaani kotiin, en saanut hyvän yön suukkoa antaa. Oli kylmää, oli pimeää ja minä olin niin yksin.