Ikävä..

Ikävä on ollut päällimäinen tunne viime päivinä. Mielialalääkkeet ovat nyt loppuneet ja on aika yrittää eteenpäin muulla tavalla. Olen huomannut, että herkistyn paljon helpommin lääkkeiden lopettamisen jälkeen ja itku tulee selkeästi useammin. Toisaalta voin todeta, että olen tunteva ihminen, vaikka ei mielialalääkkeet sitä pois vieneet, mutta kuitenkin. Pala on kurkussa vähän väliä töissäkin ja ikävä valtaa alaa milloin missäkin. Toisaalta taas olen voinut vapaammin kertoa Danielista pikkuveljellekkin. Ehkä jokin lukko on auennut. Myös ilon tunteet tulevat selkeämmin. Ilo siitä, että olen päässyt näin pitkälle. Ilo siitä, että olen jaksanut olla äiti pikkuveljelle. Sekin saa kyyneleen nousemaan silmäkulmaan.

Uusia muistoja on tullut Danielista myös mieleen, olen saanut niille nauraa. Ikävä tulee kuitenkin heti, uskoisin sen olevan ikuinen kyytiläinen, joka näyttäytyy enemmän tai vähemmän matkan varrella. Taas haluan kertoa jutun, joka tapahtui töissä. Minulla oli vastaanotolla vuoden ensimmäinen 5-vuotias. Hänelle oli sattunut haaveri korvaan ja halusi sitä minulle näyttää. Niinpä hän tuli ja painoi päänsä syliini. Rintaa alkoi puristaa, näinkö iso jo olisit? Leikkisitkö sinäkin zorroa tai spidermaniä? Harrastaisitko jalkapalloa vai kävisitkö temppujumpassa? Päivästä muodostui raskain sitten sen jälkeen töihin palasin.

Huomaan nauttivani pienistä asioista, vaatimukset ei ole hääppöiset, kun on pohjalla ollut. Olen huomannut, miten kaunis luonto on. Työhuoneen ikkunasta nään punatulkkuja ja oravia. Olen huomannut, miten valloittava poika minulla on täällä maanpäällä, minun poikani. Miten valloittavasta pojasta jouduin luopumaan, minun pojastani, joka oli lainassa täällä. Minulla on vielä tehtävää täällä, tärkeää tehtävää, siksi en voi luovuttaa. Monesti ihmiset kysyvät, miten olen jaksanut tai selvinnyt. Ei minulle annettu vaihtoehtoja luovuttamiseen.

Olo on vapaa ja höyhenen kevyt

Niin otsikko sen varmaan kertoo, että ny on menossa selkeästi todella parempi vaihe. Kunhan vain oppisin nauttimaan siitä ilman pelkoa siitä milloin se loppuu. Ottamaan sen vastaan ilman syyllisyyttä siitä, että unohtaisin Danielin. Mutta tämäkin on tunne, jota on vaikea sanoin kuvailla. Kuitenkin se on sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Ahdistavan syksyn jälkeen se tuli sittenkin. Jälkeenpäin ajatellen olin syksyllä liian uupunut, olisi pitänyt hakea sairaslomaa. Ajatus kulkee, mieli on hyvä, kuopuksen kanssa jaksaa eri tavalla ja ne ikävän tunteetkin tulevat helpommin esiin. Tuntuu, että voin olla vapaasti kuolleen lapsen äiti, luoda oman suhteeni häneen. Onko se läheinen ja tärkeä? Ihan varmasti. Vihdoin voin vähän tuulettaa, että olen selvinnyt tähän asti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettei suru olisi ihan jokapäiväistä, tähänkin viikkoon mahtuu erittäin raskaita tapahtumia, mutta ne helpompi kestää. 

Tällä viikolla kuopus oli kipeä ja nyt tuli tosissaan rintaa puristava tunne siitä, että tässäkö sitä taas mennään. Hän oli mieheni kanssa maanantaina lääkärissä ja oli pitänyt ottaa verikokeita, lisäksi oli määrätty babyhaler, josta voi hengitellä höyryjä, kun hengitys oli ähkivää. Ja minä en tuota ähkivää hengitystä ollut huomannut. Enkö halua huomata vai mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Itse en ollut edes lääkärissä mukana, mutta itkua pidätin, kun kuuntelin mieheni raporttia lääkärikäynniltä. Jos crp olisi ollut riittävän korkea, olisi pitänyt kuvata keuhkot. No korvatulehdus oli kyseessä kuitenkin.

Torstaina törmäsin töissä Danielin perhepäivähoitajaan. Miten suuri ikävän tunne tuli heti. Olisiko Danielkin ollut nalleneuvolassa mukana. Yksi vanha hoitokaveri siellä oli ainakin. Reippaana nielin kyyneleet, kun hoitaja sanoi kerran nähneensä pikkuveljen ja kehui häntä Danielin näköiseksi. Puristava tunne kuitenkin jatkoi olemistaan ja sitten oli pakko purkaa asia työkaverille, itkeä tirauttaa ja jatkaa eteenpäin. Mutta tuntui vapauttavalta itkeä. Muitakin suuria tunteita liittyy tähän viikkoon, jotka ovat saaneet vuolaat ikävän putoukset virtaamaan. Mutta ihanaa, että ne saavat virrata vapaasti, puhdistaa ja sitten voi taas jatkaa vähän kevyempänä.

Kantanut, kasvattanut ja saatellut

Kevyemmin tunnelmin olen aloittanut uutta vuotta, vaikka uuden vuoden aattona tapahtuikin jotain odottamatonta ja sellaista, jota ei ole tapahtanut koskaan ennen Danielin kuoleman jälkeen. Ammuimme naapureiden kanssa raketteja ja naapureissamme asuu kaksi 4-vuotiasta poikaa, jotka leikkivät ja painivat siinä. Kyllä tulvi taas kyyneleet ja oli pakko lähteä kesken kotiin. Rintaa puristi ja tuntui etten saa happea, se teki todella kipeää. Missä on mun 4-vuotiaani?!? Ja miten epäreilua, että minun Danielini ei ole siinä leikissä mukana! Niistähän piti tulla erottamattomia keskenään naapurin poikien kanssa. Ja se puristi, puristi vielä seuraavanakin päivänä.

Olen miettinyt viime päivinä, miten luonnollinen osa Daniel on minua. Lähinnä olen tätä pohtinut taas siksi, että aika ajoin tulee mietittyä, mitä vastaan kun kysytään lasten lukumäärää. Olen saanut vapauden asiaan, voin kertoa Danielista vapaasti. Vaikka itku tulisikin. Jos vaikka äitini olisi kuollut, niin kertoisinhan siitäkin kysyttäessä. Ei näitä varmastikkaan voi täysin verrata, mutta näin ajattelen. Olen kantanut Danielia rintani alla, kasvattanut ja lopulta saatellut viimeiselle matkalle. Merkittävin ihminen elämässäni tähän saakka, ei sellaista voi sivuuttaa. Ja toisaalta, jos esim. joku tuntematon (vaikka neuvolan asiakas) kysyy lapsistani, en ensimmäisenä ala kertomaan, että minulla on kaksi lasta joista toinen on kuollut. Kerron, että lapsia on kaksi. Ja nimenomaan piste. On kevyt olo tämän asian suhteen, se on ihanaa.