Ikävä on ollut päällimäinen tunne viime päivinä. Mielialalääkkeet ovat nyt loppuneet ja on aika yrittää eteenpäin muulla tavalla. Olen huomannut, että herkistyn paljon helpommin lääkkeiden lopettamisen jälkeen ja itku tulee selkeästi useammin. Toisaalta voin todeta, että olen tunteva ihminen, vaikka ei mielialalääkkeet sitä pois vieneet, mutta kuitenkin. Pala on kurkussa vähän väliä töissäkin ja ikävä valtaa alaa milloin missäkin. Toisaalta taas olen voinut vapaammin kertoa Danielista pikkuveljellekkin. Ehkä jokin lukko on auennut. Myös ilon tunteet tulevat selkeämmin. Ilo siitä, että olen päässyt näin pitkälle. Ilo siitä, että olen jaksanut olla äiti pikkuveljelle. Sekin saa kyyneleen nousemaan silmäkulmaan.
Uusia muistoja on tullut Danielista myös mieleen, olen saanut niille nauraa. Ikävä tulee kuitenkin heti, uskoisin sen olevan ikuinen kyytiläinen, joka näyttäytyy enemmän tai vähemmän matkan varrella. Taas haluan kertoa jutun, joka tapahtui töissä. Minulla oli vastaanotolla vuoden ensimmäinen 5-vuotias. Hänelle oli sattunut haaveri korvaan ja halusi sitä minulle näyttää. Niinpä hän tuli ja painoi päänsä syliini. Rintaa alkoi puristaa, näinkö iso jo olisit? Leikkisitkö sinäkin zorroa tai spidermaniä? Harrastaisitko jalkapalloa vai kävisitkö temppujumpassa? Päivästä muodostui raskain sitten sen jälkeen töihin palasin.
Huomaan nauttivani pienistä asioista, vaatimukset ei ole hääppöiset, kun on pohjalla ollut. Olen huomannut, miten kaunis luonto on. Työhuoneen ikkunasta nään punatulkkuja ja oravia. Olen huomannut, miten valloittava poika minulla on täällä maanpäällä, minun poikani. Miten valloittavasta pojasta jouduin luopumaan, minun pojastani, joka oli lainassa täällä. Minulla on vielä tehtävää täällä, tärkeää tehtävää, siksi en voi luovuttaa. Monesti ihmiset kysyvät, miten olen jaksanut tai selvinnyt. Ei minulle annettu vaihtoehtoja luovuttamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti