Kevyemmin tunnelmin olen aloittanut uutta vuotta, vaikka uuden vuoden aattona tapahtuikin jotain odottamatonta ja sellaista, jota ei ole tapahtanut koskaan ennen Danielin kuoleman jälkeen. Ammuimme naapureiden kanssa raketteja ja naapureissamme asuu kaksi 4-vuotiasta poikaa, jotka leikkivät ja painivat siinä. Kyllä tulvi taas kyyneleet ja oli pakko lähteä kesken kotiin. Rintaa puristi ja tuntui etten saa happea, se teki todella kipeää. Missä on mun 4-vuotiaani?!? Ja miten epäreilua, että minun Danielini ei ole siinä leikissä mukana! Niistähän piti tulla erottamattomia keskenään naapurin poikien kanssa. Ja se puristi, puristi vielä seuraavanakin päivänä.
Olen miettinyt viime päivinä, miten luonnollinen osa Daniel on minua. Lähinnä olen tätä pohtinut taas siksi, että aika ajoin tulee mietittyä, mitä vastaan kun kysytään lasten lukumäärää. Olen saanut vapauden asiaan, voin kertoa Danielista vapaasti. Vaikka itku tulisikin. Jos vaikka äitini olisi kuollut, niin kertoisinhan siitäkin kysyttäessä. Ei näitä varmastikkaan voi täysin verrata, mutta näin ajattelen. Olen kantanut Danielia rintani alla, kasvattanut ja lopulta saatellut viimeiselle matkalle. Merkittävin ihminen elämässäni tähän saakka, ei sellaista voi sivuuttaa. Ja toisaalta, jos esim. joku tuntematon (vaikka neuvolan asiakas) kysyy lapsistani, en ensimmäisenä ala kertomaan, että minulla on kaksi lasta joista toinen on kuollut. Kerron, että lapsia on kaksi. Ja nimenomaan piste. On kevyt olo tämän asian suhteen, se on ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti