Uusi vuosi ja uudet kujeet

Aina vuoden vaihteessa tulee funtsailtua kuluneen vuoden tapahtumia, tehdä tiliä itsensä kanssa ja valmistautua ottamaan vastaan uusi vuosi. Vuodesta 2012 muistan todella vähän asioita, ainoastaan milloin menin töihin ja koska oli pikkuveikan synttärit. Niin joo, tehtiinhän me siskojen kanssa reissu Tukholmaan, se oli kivaa. Siis ainakin oli jotakin kivaa. Surun pöllyissä se on mennyt suurimmaksi osaksi. Mutta en tarvitse paljoa lomaa työstä, kun saan ajatuksiini kirkkautta. Ja nyt olen ollut lomalla reippaan viikon ja kyllä luistaa. Oikein alkaa pelottamaan, että onko tulossa liikaa niitä uusia kujeita. Nimittäin olen valmis pärjäämään, kokeilemaan siipiäni ilman mielialalääkettä, ilman psykologin suurempaa apua ja ilman tukihenkilöäni. Aika paljon..Lisäksi olen tehnyt muita lupauksiani itseni suhteen. Mutta yksi ajatus on kirkkaampana kuin muut, aion olla itselleni armollinen ja rehellinen. Aion entisestään opetella kuuntelemaan itseäni päivittäin ja sanoittamaan tunteitani/ajatuksiani. En välttämättä aina ääneen, mutta itselleni. Seuraavalta vuodelta en odota suuria kohokohtia vaan tasaisempaa eloa. Odotan, että pikkuhiljaa alan toipumaan, mutta annan sille ajan ja tilan. Daniel on mielessäni aina ja sydämessäni mukana kaikkialla. Elämäni ei ole enää samanlaista kuin ennen, mutta ei sen kuulukkaan olla.
 Ensimmäinen kokonainen vuosi ilman Danielia alkaa olla lopuillaan ja tiedän, että selviän, takuu varmasti. Polulla on varmasti vielä monta isoa ja painavaa kiveä, jotka täytyy kääntää, joiden piteleminen tuntuu luissa ja ytimissä. On mäkeä ylös ja alas, mutta ehkä sitä tasaisempaakin. Välillä ehkä täytyy hengähtää ja pysähtyä, että näkee ympärilleen. On ehkä hyvä, että pysähtyykin tasaisin väliajoin. Lopulta ehkä aurinko paistaa ja Danielin muisto saa uuden kauniin muodon. Joten ei muuta kuin patikointikengät jalkaan ja menoksi. Antoisaa uutta vuotta kaikille lukijoille! 

Kengät

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.

Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.

Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-Tuntematon-

En mä ole lapseni lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta

Juttelin tänään työkaverini kanssa perheen lisäyksestä. Meillä molemmilla on saman ikäiset pojat, joten siitä keskusteleminen on melko luontevaa. Juttelimme, että itse en ole kovinkaan hedelmällinen, vaan molempia lapsia on yritetty pidempään. Työkaverini sanoi, että entäs jos ensi kerralla vauva ilmoittaisi tulostaan jo ensi yrittämällä. Minä siihen, että no tuskinpa sentään ja jos niin kävisi, en uskoisi hetkeäkään, että raskaus jatkuisi loppuun saakka.

Tuota juttutuokiota mietiskelin iltasella ja huomasin, että en luota elämässäni hyvään. Koen, etten ole oikeutettu siihen, että voisin saada jotain niin hienoa lahjaksi, että vauva tulisi meille helposti. Muut kyllä ovat, mutta minä en. Muille ikään kuin kuuluu itsestään selvästi se, että on omakotitalo, 2 lasta ja volvo. Meillä on omakotitalo suolla, 2 lasta, joista toinen on kuollut sekä opeli. Idylli tuntuu olevan melko kaukana tästä. Mietin, että kuuluisiko tämän olla näin vaikeaa, miksi minäkin en voisi olla vailla huolen häivää.

Tähän liittyy myös tietynlainen kateus sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka saavat esim. jonkinlaisen uskonnollisen kokemuksen, jossa pääsevät näkemään kuollutta lastansa. Nämä ihmiset eivät välttämättä ole mitenkään uskovaisia. Olenko siihenkin liian keskinkertainen, etten saisi edes yhtä hetkeä lapseni kanssa. Tai, että joku kertoisi hänen voivan hyvin. Joka ilta lähetän terveisiä Danielille ja kerron päivän kuulumisia, mutta en saa vastausta. En ole nähnyt edes pitkään aikaa unta Danielista. Ainoat kokemukseni liittyvät siihen, jos pikkuveli on jutellut ns. näkymättömään. Ja se, kun käytiin laulamassa joululauluja kirkossa ja tuli varpunen jouluaamuna, niin pikkuveli alkoi vimmatusta heiluttamaan. No siellä oli kyllä muitakin lapsia, joten tiedä häntä, kelle vilkutteli, mutta lapsensa menettänyt äiti ajattelee tällä tavalla. Halu pitää oma lapsi lähellä on niin kova.

Kirkon penkistä sain taas rauhallisen tunnelman mieleeni. Sellaisen seesteisen.  Mutta tämä väsymys, onko se enää normaaliakaan. Huomaan, että joulu ei tänä vuonna kiinnosta edellistä vuotta enempää. En jaksa kaivaa joulukoristelaatikkoa esille, kun tiedän, että ne pitää kerätä taas pian pois. En jaksa siivota ja kuusen hakeminenkin voi jäädä vain haaveeksi. En kerta kaikkiaan jaksa. Mutta onneksi joulu tulee ilman ponnistelujakin. Itse ainakin kaipaan sitä rauhaa, enkä niinkään pinna kireällä huhtomista ympäri kämppää.

Talvi tulee, joulu tulee

Kun on oikein surullinen, ei osaa nauttia oikein mistään elämän osa-alueesta. Olen ollut (ja joskus varmasti vielä olenkin) talvi ja joulu-ihminen. Koen, että niistäkin nauttiminen vietiin minulta pois Danielin kuoleman myötä. Vaikka olin raskaana, jaksoin kolata lunta posket punaisena, kun sain seurata sivusta pienen pojan riemua ja auttamisen halua. Viime talvena jokainen lumikolallinen tuntui luissa ja ytimissä, jokainen kuorma oli äärettömän raskas. Tänä vuonna ensi lumen satamiseen ei liittynytkään sitä jouluista tunnelmaa vaan lähinnä se alkoi inhottaa. Pikkuveljen hiekkalelutkin olivat vielä hiekkalaatikolla, ihan kuin ei olisi voinut vähän ennakoida lumen tuloa ja kerätä niitä sieltä pois.

Joulua emme juurikaan viime vuonna juhlineet. Mutta tämä vuosi on vähän erilainen. Pikkuveljellä on hoidosta joulujuhla. Ja minua ei huvittaisi sitten yhtään. Ja tunnen siitä huonoa omaa tuntoa. Tiedän, että rakas pikkuinen on harjoitellut esitystä ja on liikuttavaa mennä sitä katsomaan. Tänä vuonna kuopus on joulupöydän antimia jakamassa ja silmät varmasti tuikkivat, kun saa avata lahjoja. Kuinka voisin antaa sen joulun hänelle, joka hänelle kuuluu. Ostin piparitaikinaa, perheen miesväki on niitä luvannut leipoa perjantaina. Olen äiti kahdella tapaa, haluan riemuita joulusta elossa olevan lapseni kanssa ja kuitenkin suru vie siitä sen innostuksen. Lisäksi fyysinen jaksaminen on välillä edelleen kortilla, lahjaostoksille lähteminen lähinnä ahdistaa. Ja sitten ne joulukortitkin, nehän olisi jo pitänyt tilata, jos olisi halunnut jonkinlaisen kuvakortin lähettää. Olen myös tietoisesti halunnut välttää toivottamasta hyvää joulua, se kun ei oikein kuvasta omaa jouluani mitenkään. Toivotan mielummin "rauhallista joulua". Toisaalta varmaa on se, että joulu tulee ja sen sanoma on sama, vaikka astuisin joulun viettoon tänäkin vuonna surullísella mielellä.

Olen miettinyt, että haluan tänä vuonna hakea mll:n joulupuusta kortin, jossa lukee "4-vuotias poika". Ehkä saan joulumieltä siitä, että voin ostaa lahjan 4-vuotiaalle pojalle, jota en tunne. Ihan kuin en tunne Danieliakaan 4-vuotiaana. Saan lähettää lahjan jollekkin tuntemattomalle.

Sunnuntaina kävelin haudalta pois. Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi äidiksi. Jostain syystä oli niin vaikeaa lähteä sieltä. Sanoa hyvät yöt johonkin kaukaisuuteen. Pakkanen narskui kengissä ja muuten oli aivan hiljaista. En saanut poikaani kotiin, en saanut hyvän yön suukkoa antaa. Oli kylmää, oli pimeää ja minä olin niin yksin.

Kaipaus kiskoo kippuraan

Askartelen edelleen sen tyhjä paikka-asian kanssa. Olisiko tässä sellainen kokonaisuus, että kun sen saa päätökseen niin sitten on oikeasti pidempään helpompaa. Viime viikolla kuopus ajeli potkuautolla, jonka on saanut synttärilahjaksi. Katselin häntä ja tunsin pistävän tunteen sisälläni, toista autoa ei ole ajamassa kukaan. Daniel puuttuu..Jähmetyin, lamaannuin. Tunsin jotakin syvempää nousevan pintaan. Tunsin fyysisen tuskan siitä, että en enää saa halata Danielia, suukottaa, jutella tai nuuskutella mahaa, josta hän tykkäsi kovasti. Jos ei ole ikinä kokenut sellaista tuskaa, niin sitä on vaikea kuvitella, mutta se repii rintaa. Se salpaa hengen ja tuntuu kuin sydäntä riistettäisiin rinnasta. Joskus voi jopa sattua käsiin, kun kaipaa niin paljon omaa lastaan syliin. Menin nukuttamaan kuopusta illalla ja käperryin hänen lähelleen. Kuitenkin iso itku pursusi enkä saanut täytettyä sitä fyysistä tarvetta halatessani häntä. Tästä tunteesta ahdistuneena menin seuraavana päivänä töihin. Olin täysin lamaantunut puhumaan siitä kenellekkään kunnes lopulta sunnuntaina sain tuotettua asian ulos. "Kaipaan niin paljon halata Danielia!" Tänään on kulunut 1 vuotta 6kk siitä, kun viimeksi sain pidellä lastani sylissä. Velttoa pientä Daniel-poikaa, poikaa joka teki minusta äidin. Poikaa, josta pakeni elämä siinä sylissä ollessaan. Enää en muista miltä hän tuntui, en kykene sitä tavoittamaan. Se tekee kipeää. Olisi reilua, että Taivaassakin olisi vierailupäivät. Kaipaan niin, että voisin nähdä mitä hän puuhailee, ketä on kavereina ja kuka huolehtii hänestä. Daniel on elämässäni aina ja silti ei ole. Nämä kaksi asiaa tulevat kulkemaan käsikkäin. On siis fyysinen tyhjä paikka, mutta ei henkistä tyhjää paikkaa. Suru on tullut osaksi elämääni, olin unohtanut sen olemassa olon, kun kaikki meni elämässä hyvin. Kuitenkin se on luonnollinen osa elämää ja kohtaa jokaisen vuorollaan.

Tyhjä paikka

Olen viime aikoina pohtinut erityisesti tuota tyhjää paikkaa, voiko sitä täyttää ja millä sen täyttää. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei ole tyhjää paikkaa. Ehkä fyysisesti kyllä, mutta henkisellä tasolla ei. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että tyhjäksi aukoksi kutsuttua paikka on edelleen täytetty Danielilla. Muistot Danielista, kuvat, piirrokset, lelut, paikat..Ne täyttävät sen ns. tyhjän paikan. Joten koitan lakata ajattelemasta, että elämässäni olisi tyhjä aukko, koska sydämessäni ei ole aukkoja. Surussa ei ole oikeita eikä vääriä ajatuksia, joku voisi edellä mainitusta asiasta ajatella, että tuo on kiinni pitämistä. Ja niin se varmasti onkin. En halua päästää irti Danielista, onko se tarpeellistakaan. Kehossanikin on sektioarpi muistona siitä, että tämä lapsi syntyi meidän perheeseen 12.8.2008. Mutta surusta haluan varmasti päästää irti jossakin vaiheessa.

Psykologin kanssa oli puhetta tästä Danielin sängyn käyttöön ottamisesta. Tulimme siihen tulokseen, että se kannattaisi pian vaihtaa meidän makuuhuoneeseen pikkuveljelle. Perusteluna tälle on se, että se ikään kuin symboloisi tätä tyhjän paikan ajatustulvaa. Se olisi konkreettinen asia. Ja sängyn tilalle tulisi jättää tämä tyhjä paikka vähäksi aikaa. Vähän ajan päästä sinne kuitenkin alkaisi kertymään palloja ja autoja. Tässä on järkeä, mutta tunnetasolla se saa minut melkein oksentamaan. Fyysisesti itse kantaisin sängyn toiseen huoneeseen ja tuntisin sen näin kehossani, vaihtaisin lakanat ym. Kuullostaa raskaalta.

Pyhäinpäivänä tuli pitkästä aikaa iso itku. Kuuntelin musiikkia ja pikkuveljen kanssa katseltiin kuvia. Pikkuveli otti ja suukotti taas Danielin kuvaa. Mutta ikävä iski taas suuresti. Hautausmaalle mennessämme iski taas se tunne, että meidän ei kuuluisi käydä täällä oman lapsen haudalla. Kirkkoon olin aikonut mennä myös, se kun oli auki avoimesti. Mutta en jaksanut. Usein puhutaan surutyöstä, mutta oikeammin on sanoa, että suru käy työstä. Niin voimia vievää se on. Ehkä pian taas saan uusia ajatuksia ja tämä harmaa mössö katoaa. Edes marraskuun huonot säät ei harmita, en jaksa välittää. Ja olenko edes huomannut? En tiedä.

Sano se ääneen, niin ymmärrät paremmin

Danielin kuoleman jälkeen yksi haastava tehtävä on ollut epäilemättä se, että koko ajan on joutunut käymään vaatekertoja läpi pikkuveljen vuoksi. Pikkuveli on myös ottanut lelut omakseen, turvaistuimen, syöttötuolin ym.. Ja se olikin itsestäänselvää, että näin tulee käymään. Siksi, että Daniel oli antavainen kaveri. Vähän niinkuin autot-elokuvan Martti, sellainen hyväntahtoinen ystävä. Kaikkia vaatteita tokikaan ei ole voinut pikkuveljelle antaa, joihinkin liittyy liian paljon muistoja. Yhdet sellaiset vaatteet olivat vauva-aikaiset kietaisupaidat. Niitä tarvittiin aina sydänpolireissuilla, ettei vauvan tule kylmä. No ne nyt on melko epäkäytännölliset muutenkin nauhoineen ja nappeineen. Sukuun kuitenkin syntyi toinenkin sydänlapsi ja annoin ne tälle vauvalle, sydänlapselta sydänlapselle, ettei vauvan tule kylmä tutkimuksissa.

Mutta nyt aletaan liikkumaan sillä alueella, että vaatteiden antaminen pikkuveljelle tekee entistä kipeämpää. Pojat kun kasvavat melko eri tahtiin, niin pikkuveljelle menee jo sellainen talvitakki, joka oli Danielilla viimeisenä talvenaan sekä talvikengät myös. Koitin etsiä yhtä toista takkia, mutta se ei halunnut tulla löydetyksi, olen varma, etten ole antanut sitä kellekkään. Sitä ei ollut missään, niinpä pikkuveljellä oli tänään yllään se sininen takki. Ja kun se käänsi selkänsä..kyyneleet alkoivat valumaan. Ehkä pikkumies saa myös oman talvitakin tälle talvelle.

Toinen ajankohtainen asia piakkoin on Danielin sängyn käyttöön ottaminen. Olen sitä katsellut. Siinä se on samassa paikassa edelleen, samat lakanat, sama päiväpeitto. Daniel kerkesi nukkumaan siinä yhdet päikkärit uudessa kodissa. Oli tarkoitus, että kun vauva on tulossa, niin Daniel siirtyy omaan huoneeseen nukkumaan. Muistan sen hetken, oltiin juuri saatu huoneessa kaikki tavarat paikoilleen, sänkykin. Daniel meni nukkumaan ja luin hänelle nukkumattikirjasta satua. Siihen se nukahti pylly pystyssä. Nukkui noin pari tuntia, kun kuului kolahdus. Daniel heitti lelun seinään. Niin kiukkuinen pikkumies sieltä heräsi, mutta äiti ja isi olivat niin ylpeitä. Nyt sänky pitäisi jälleen nostaa meidän makkariin, viereeni. Se saa uudet lakanat, uuden nukkujan. Poikien huoneeseen jää tyhjä aukko sen kohdalle, voiko sitä täyttää? Ehkä vielä vähän aikaa totutan itseäni ajatukseen, se tekee kipeää, mutta se on tehtävä.

Yhtä kaikki psykologin mielestä mielialalääkitykselleni tarvitsi tehdä jotain ja koska jaksaminen on ollut kortilla, päätimme kuitenkin nostaa lääkettä. Tarkoitus oli kyllä lopettaa kokonaan, mutta kokeillaan nyt näin. Psykologin sanoja lainatakseni "ota rennosti sen asian kanssa". Kun sanoo ääneen, että meillä oli uusi koti, meidän esikoinen kuoli kolme viikkoa muuton jälkeen, kolme päivää hautajaisten jälkeen syntyi pikkuveli ja nyt olen töissä äitiys- ja lastenneuvolassa. Kun tuon sanoo ääneen, ymmärtää, että joskus voi tarvita lisää lääkettä, että jaksaa. Ehkä se on pieni paha tässä kaikessa. Varsinkin, kun tämä toinenkin vuosi on ollut yhtä rankka kuin ekakin.

Kuoliko jotain, vai kuvittelenko vain?

Taitaa olla erään kirjankin nimi. Mutta välillä on vaikea muistaa, että Daniel on oikeasti ollut elossa. Kuvia katsomalla täytyy muistuttaa mieleen, että perheeseen kuuluu toinenkin poika. Siitä vain on jo niin pitkä aika, kun hänet näin viimeisen kerran, että asiat alkavat hämärtymään. Toiset kyllä muistan kristallin kirkkaasti. Uskon, että asian ymmärtämistä vaikeuttaa se, että pikkuveli on melko samannäköinen Danielin kanssa ja tavallaan samassa kehitysvaiheessa kuin Daniel oli kuollessaan. Danielin kehitys kun kulki jäljessä kaiken kokemansa vuoksi. Pikkuveli painaa suunnilleen saman verran kuin Daniel kuollessaan. Tuntuu, että olemme eläneet tässä samassa vaiheessa todella pitkään. Mutta eilen katselin Danielin kuvaa viimeiseltä viikonlopulta, hänellä on siinä jo selkeästi isomman pojan kasvot, lähes 3-vuotiaan kasvot. Kaunis poika hän oli. Silittelin kuvaa ikään kuin saadakseni tuntumaa kasvoihin.

Pikkuveljessä olemme ikäänkuin saaneet palan Danielia takaisin. Heillä on samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja tosiaan ulkonäöltään muistuttavat toisiaan. Itseasiassa jo pikkuveljen ultrakuva näytti todella paljon Danielilta, nykyään kun ne on niin tarkkoja. Samanlaiset kasvojen piirteet, joista päättelin heti, että vauva olisi poika. No sitä ei tarvinnut kovin kauaa arvuutella. Silloin pikkuveli kasvoi sydämessäni ja tuntui tietysti fyysisesti myös potkuina ja vatsan kasvuna. Nyt Daniel kasvaa sydämessäni, mutta fyysistä kosketusta en häneen enää saa. Yhtä kaikki, molemmat siis ovat olleet olemassa.

Fyysinen muistutus Danielin poissaolosta on omalla tavallaan myös hauta. Kiveen on hakattu Danielin nimi ja syntymä- sekä kuolinpäivä. Mutta toisaalta se on myös muistutus siitä, että tämä henkilö oli elossa joskus. Hänellä on oma tarinansa ja elämä, joka kesti 2v 9kk 7 päivää. Viime aikoina haudalla käyminen on vähentynyt selkeästi. Tuntuu, että höpisen aina samoja asioita siellä, jotka voisin jutella kotonakin. Toisaalta taas, se on kahdenkeskinen tärkeä hetki Danielin kanssa. Toisinaan kuitenkin koen huonoa omaa tuntoa, jos en käy haudalla, vaikka olen jo sisäistänyt, että Daniel ei ole siellä. Daniel kulkee sydämessäni sinne, minne ikinä menenkin.

Kurkun kuristusta taukohuoneessa

Se oli eilen, kun oli muutenkin harmaa mieli ja väsynyt olo. Menimme normaaliin tapaan ruokatauolle työkavereiden kanssa. Kaikilla oli vähän väsähtänyt fiilis ja radio soi. Sopivasti alkoi soimaan Maarit Hurmerinnan "lainaa vain"-kappale. Pala nousi kurkkuun, jota oli kovin vaikea nielaista alas. Pomo istui vastapäätä ja tuijotti minua. Takuuvarmasti silmäni näyttivät siltä, että kohta padot aukeaa. Mutta minä purin huulta ja keskityin jogurttiin. Mutta kaikki oli hiljaa, olisivat edes jutelleet jotain, niin laulun sanat olisivat peittyneet. Vihdoin laulu loppui ja harmaan sään keskeltä lämmin ja täysin kirkas aurinko paistoi suoraan kasvoilleni. Ajattelin, että tämäkin vielä! Vihdoin ruokatauko päättyi ja rauhallisen varmasti talsin työhuoneeseeni ja itku tuli. En voinut sitä pidätellä enää. Kiitin Luojaani ettei minulle ollut tulossa asiakkaita siihen aikaan.

Jälkeenpäin jäin miettimään, että miksi en antanut itkun tulla silloin heti. Miksi vaan pidättelin ja ajattelin muiden tunteita. Suruni kanssa olen niin heikko, että pelkään murtumista. Työkavereistakin lähes kaikki tietää. Ehkä pelkään, että joudun selittelemään, sitä kun en jaksa. "Ei tässä mitään", "kyllä tää tästä", ne vievät pohjan tuntemukseltani. En halua lohdutusta, kaipaan, että tunne otetaan vastaan sellaisenaan ja tiedän, että se ei ole ulkopuoliselle helppoa. Selviän kyllä hetkestä, mutta ulkopuolinen ei sitä tiedä ja hätääntyy helposti. Ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla annan itkun tulla, enkä jaksa ajatella meneekö muiden päivä siitä pipariksi.

Olen myös viikolla miettinyt sitä, että on hyvin vaikea jatkaa elämää. Jotain niin oleellista puuttuu. Daniel ei ole täällä näkemässä pikkuveljen kasvua. Mietin myös, että jos perhe joskus vielä lisääntyy niin Daniel ei ole siinä mukana. Kuollessaan hän kuitenkin tiesi pikkuveljen olevan masussa ja saavansa pikkuveljen. Tuntuu niin utopistiselta ajatella, että yksi tärkeä perheenjäsen ei tiedä, jos perhe lisääntyy. Miten se on mahdollista? Eikä Daniel tiennyt serkuistaankaan, joita on saanut. Elämässä on tapahtunut asioita Danielin kuoleman jälkeen, joita hän ei ole ollut täällä jakamassa. Pikkuveljen syntymän jälkeen koin suurta tuskaa, ettei Daniel ole nauttimassa veljestään ja näkemässä häntä. Daniel on kaikessa, muttei fyysisesti läsnä. Siihen kai on tyytyminen.

 

Sä maailmaani katsot kummallista niin, ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnan,en tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon, ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin.
Nuo muistoissaan kulkee, ja tekee ahtaaksi maan.
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan.

Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin,
mä toivon että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Normaali arki surulla maustettuna

Mieheni vei tänään kuopuksen hoitoon. Minä menin samalla kyydillä, mutta työpäiväni alkoi vähän myöhemmin, joten päätin kävellä hoitopaikalta hautausmaalle ja siitä edelleen koulutukseen, joka tänään oli. Kävelin rannalle, jossa leikimme paljon Danielin kanssa, kesällä ja talvella. En ole käynyt siellä Danielin kuoleman jälkeen. Silmissäni näin, kuinka Daniel leikkii järvessä tai vastaavasti laskee pulkkamäkeä posket punaisena. Mieleeni tulvi myös kuva rannalla sijaitsevasta leikkipuistosta, jossa Danielin kanssa taiteilimme keväällä 2011, vähän ennen muuttoa uuteen kotiin.

Niissä muistoissa olemme onnellisia, on kiva kesä- tai talvipäivä perheen kesken. Surun tuska valtasi kehon ja mielen. Kyyneleet valuivat väkisin ulos. Tukahdutin itseni ja tunteen, joka oli vyörymässä ylös. Vähän niinkuin sekainen vaatekaappi, jossa on paljon vaatekappaleita ja ovi joudutaan survomaan kiinni. Tulee ahdas ja tukala olo. Kurkkua kuristi, mutta oli pakko jatkaa. Ajattelin, että hautausmaalla saan itkeä. Ja itkinkin. Siellä en välitä muista, vaikka ei siellä 8:08 juuri ketään ollutkaan.

Mieleeni tulvi ajatus, että tässä nyt eletään normaalia arkea, viedään lapsi hoitoon, käydään töissä, tehdään ruokaa, leikitään, mennään nukkumaan ym. Mutta suru on siinä mausteena, joskus sitä on vähemmän, joskus enemmän ja toisinaan jopa liikaa. Ulkopuolisille varmasti näyttää, että kuvio toimii, mauste on ulkopuolisille näkymätön. Suru tulee olemaan meidän elämän mauste läpi elämän ajan. Suru ja ikävä. Monet suuren menetyksen kokeneet, kertovat, että asian kanssa oppii elämään. Makuun tottuu. Itse näen ajatuksen niin, että sen kanssa on alistuttava elämään, ei siitä kysytty meiltä. Jos olisi kysytty, olisimme valinneet toisin. Lapsen menettämisen suru on tuskien taival, alistumme elämään ilman rakasta lastamme.

Oikeasta normaalista elämästä on kulunut pitkä aika. En enää edes muista, millaista on normaali elämä. Tämä en meidän normaalia elämäämme nyt. Mutta kaipaan aikaa, ilman tätä surua. Voisiko sen antaa jollekkin hoitoon? Koska saisin vain rehellisesti nauttia pikkuveljen kasvamisesta, ilman surun taakkaa?  

Viime aikoina ole kyllä miettinyt sitäkin, että olenko vielä liian nuori ymmärtämään, että menettäminen on osa elämää? Kun hyväksyminen on niin vaikeaa. Enkö tajunnut, että voin menettää jotain näinkin rakasta ja se on osa elämää. Mutta vaikka pyöritän tätä päässäni, en tule yhtään viisammaksi asian suhteen. Tarvitaan vielä aikaa . 

Pikkuveljestä on kasvanut hautausmaaterroristi. Haluaisi koskea kaikkeen, mitä näkee. Nykyään tulee myös terävä "EI", kun kysytään, että mennäänkö käymään Danielin haudalla. Ei taida oikein pikkumies siellä viihtyä.. Toivon kuitenkin, että hän oppisi siellä käymään, pyhittäisi silloin tällöin pienen hetken isoveikan muistolle, jota ei täällä koskaan tavannut. Hautausmaalla käynnit ovat tärkeitä perheen yhteisiä hetkiä, vaikka viime aikoina olen käynyt siellä mielellään yksinkin.

Lähipäivinä ollut matalapainetta, paikoittain synkkää raivoa ja tulevina päivinä todennäköisesti väsymystä

Niin se mieli heittelee, toisinaan on vähän helpompaa ja toisinaan vaikeampaa. Joskus mietin, että pitäisikö jo olla enemmän sitä helpompaa? Milloin uskallan sanoa, että minulle kuuluu hyvää? Reilun vuoden aikana niin en ole sanonut kertaakaan, olenko unohtanut sen täysin. Toisaalta se olisi valehtelemista, koska suurimmaksi osaksi minulle ei kuulu hyvää. Toki arkiset asiat sujuvat pääpiirteittäin ja kai siitäkin saisi olla onnellinen, mutta kun elämän palaset ovat niin hukassa ja olen itseltänikin hukassa. Tässä palapelissä löytyy ensin ne pienet, mutta yksinkertaisimmat ja lopulta varmasti sitten vähän isompiakin paloja saa kasaan. Murunen kerrallaan eteenpäin.

Aika se vaan kuluu, eikä jälleen tajua ollenkaan, että on tulossa syksy. Tänä aamuna mietin, että onko jo aika ottaa hanskat esille? Syksy tuo mieleen haikeutta. Kohta taas linnut lentävät pois ja lehdet lentää puista. Taas tulee syksy, toinen syksy ilman Danielia. Tänä vuonna sen tajuaa enemmän kuin viime vuonna. Mennään kohti pimeää ja joulua. Sitten tulee taas kevät ja kesä. Toisaalta se myös lohduttaa, on edes jotakin pysyvää tässä elämässä.

Tällä viikolla olen ollut kiukkuinen ja toisinaan jopa raivoissani. En ymmärrä elämää yhtään? Tänään töihin ajellessani katselin ihmisiä ja mietin, että mikähän heidän kohtalonsa ja tarinansa on? Onko se yhtä raastava kuin meillä, vai lohduttomampi. Tosiassa kuitenkin useammalla se on mukavampi, kaikki on kai mennyt putkeen. Odotan jo sitä, että saisin elää edes vähän normaalimmin. Miksi Luoja on halunnut tällä tavalla myös peittää silmäni kaikelta kauniilta? En jaksa tuntea sympatiaa, en jaksa kuunnella muiden murheita, jotka tuntuvat minusta mitättömiltä. Olen melko itsekäs. Mutta illalla ajattelin, uskallanko katsoa huomiseen (läheisille tiedoksi, en ole tekemässä itsemurhaa)? Kun elämä on niin palasina ja suoraan sanoen ollut viime vuosina katastrofaalista, miten uskallan kohdata tulevaisuuden? Jos se on samanlaista epäonnistumista kaikessa, miten selviän? En ymmärrä yläkerran miehen huumoria, haluaisiko hän, että luovutan? Koska välillä en jaksa enää taistella. Milloin voimavarat loppuvat? Kysymystä kysymyksen perään, ei vastauksia. Ei vaikka kuinka huutaisi.

Olen ajatellut, että olen liian tunnollinen ja kunnollinen. Käyn töissä, 5 päivää viikossa. En polta tupakkaa enkä juo alkoholia humalahakuisesti. Olen elänyt saman miehen kanssa 12 vuotta. Olen hoitanut lapseni itse ja hakenut ne hoidosta heti, kun olen päässyt töistä. Maksan verot kiltisti ja laskut yleensä ajallaan. En kurita lapsiani fyysisesti. Autan muita parhaani mukaan. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja luottanut/uskonut Jumalaan. Jos vähän heittäisin vapaalle, olisiko se parempi ja elämä alkaisi rullaamaan. Huomaan, että monet voivat viedä lapsensa päiväkotiin ja olla itse kotona. Tiedän, että joissakin perheissä on fyysistä väkivaltaa, silti he sikiävät saunan lauteilta. Toiset vaihtavat miestä, kun ulkonäkö ei enää miellytä. Toiset eivät jaksa mennä töihin ja elävät sosiaalituella. Tuntuu, että näillä ihmisillä menee hyvin. Heillä on aika usein se, mitä minulla ei ole. Ja siitä olen kiukkuinen ja vihainen! En voi sietää sitä tällä hetkellä. Ehkä etsin elämääni jotakin muuta sisältöä ja laitan itseänikin etusijalle. Ehkä vien lapsen mammalaan hoitoon viikonlopuksi, vaikka se on ollut hoidossa koko viikon. Kun en jaksa.

Ei minusta taida olla siihen. Perhe on minulle kaikki kaikessa, yritän pitää siitä kynsin hampain kiinni. Vaikka en aina jaksa. Pikkuveli on minulle usko, toivo ja rakkaus. Ehkä sen voimalla jaksan katsoa tulevaisuuteen. Vaihtoehtoja ei annettu.

Surutyökirja

Sain eilen postissa tilaamani surutyökirjan. Kirjan nimi on Surulla on aikansa -muistojeni kirja, Hanna Ekolan tekemä kirja. Siinä on hienoja, koskettavia kuvia, ihania tekstejä, runoja ja runsaasti tilaa omille kirjoituksille ja kuville. Hieno kirja, mutta aivan väärässä paikassa. Kirjaan voi kirjoittaa mm. läheisen hautajaisista, suremaan jääneistä ihmisistä, yhteisistä muistoista, lohduttaneista asioista ym. Teksti on muotoiltu esim. näin "sinun hautajaisesi", "sinua kaipamaan jäivät", "yhteisiä tekemiämme asioita". Kirja, jonka siis täysissä sielun ja ruumiin voimissa tilasin, on täysin väärässä kodissa. Meillä kuuluisi olla ihan muunlaisia kirjoja, joihin kerätään kyllä muistoja, mutta elävästä ihmisestä. Pikkuhiljaa kuitenkin alan täyttämään tuota kirjaa, se olkoon yksi surutyöni väline.

Kirjassa oli eräs koskettava asia, jota en ole aikaisemmin miettinytkään. Kirjassa sanottiin, että ikävöiminen on rakastamista. Tunnustelen tuota lausetta päässäni enkä oikein tavoita sitä. Jos jollakin on ideoita niin kommentteja saa laittaa. Ehkä, jos lauseen kääntää, että ikävöin niin paljon, koska rakastan niin paljon, sen voi jotenkin ymmärtää. Mutta, kun tuskallinen ikävän tunne valtaa mielen, lamauttaa ja painaa polvilleen, niin sitä on vaikea mieltää rakkaudeksi. Ainakaan sellaiseksi rakkaudeksi, jota on tottunut täällä kokemaan. Varmasti, kun asiaa vielä tarkemminkin miettiin, niin se alkaa pikkuhiljaa avautumaan.

Tänään tein taas maalausterapiaani eli maalasin autotallimme ulkoseiniä ja aloin miettimään, millainen meidän Daniel oikein oli. Tässä muutamia ajatuksia siitä niin isosta, pienestä pojasta.

Daniel oli:

Rauhallinen
Ystävällinen
Peukalon ystävä
Ruuan laittamisen ystävä
Leikki mieluiten autoilla tai eläimillä
Omatahtoinenkin
Sopeutuvainen
Äidin suihkukaveri
Mummojen naurattaja
Vauvakuumeen aiheuttaja
Aamu-uninen
Salama-elokuvan ystävä
Hömpöttelijä
Herkuttelija
Hyvä laskemaan liukumäkeä
Lentokoneiden moikkaaja
Luottavainen

Tässä vain muutami asioita, jotka tänään tulivat mieleen rakkaasta pojastani. Hyvää yötä muru, äiti rakastaa sua!

Pilaantunut yksilö

Olen perheenperustamisiässä, niinkuin ikätoverinikin ja ystävillä alkaakin olla jo lapsi tai useampikin. Tapaamisten keskustelu pyörii lasten ympärillä ja niistä voidaan jutella loputtomiin. Kysellään, jokos teille tulee? Ja mites sen toisen lapsen laita? Lopulta nämä ovat kuitenkin hirvittävän arkoja paikkoja yllättävänkin monille. Joskus voi miettiä miten huolettomasti heittää ilmoille kysymyksen lapsista. Onko valmis ottamaan vastaan tietoa siitä, että kaikki ei olekkaan mennyt hyvin? Mitä sitten, jos vastaaja sanookin, että kyllä minulla on lapsi, mutta hän on kuollut. Yleensä monet eivät ole valmiita ottamaan vastaan tätä vastausta ja silloin iskee suuttumus kysyjää kohtaan. Miksi kysyit, kun et osaa tähän asiaan reagoida? Näihin piireihin valitettavasti kun liittyy myös niitä surullisia tilanteita, lapsi on sairas tai lapsi kuolee. Kyllä, näin käy Suomessakin. Eikä kukaan ole siltä turvassa, sillä se joka leikkiin ryhtyy, ottakoon vastaan sen mitä tulee. Lisäksi voi olla lapsettomuutta, vauvaa on yritetty pitkään, mutta sitä ei kuulu. Tällöin vastaaja voi mennä hämilleen.  

Meillä on ollut näitä kaikkia. Molemmat pojat ovat melko pitkän toivomisen tuloksia ja lievien hoitojen seurauksena syntyneitä. Daniel oli sairas sydänvikansa vuoksi ja sitten hänet vielä vietiin meiltä poiskin. Mietin, että olenko pilaantunut yksilö. Olisiko pitänyt luovuttaa siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että lapsia ei välttämättä tule luonnollisesti. Olisiko jo silloin pitänyt hälytyskellojen soida ja etsiä elämään muuta sisältöä. Mitä se olisi voinut olla? Mikä tarkoitus on sillä, että toinen lähtee ja toinen jää? Viime aikoina ystävät ja tuttavat ovat olleet tällä toisella kierroksella, eli monelle on syntynyt se toinen lapsi. Mietin, miksi he saavat olla osallisia onnesta ja viettää niitä elämänsä onnellisimpia ruuhkavuosia? Minun onnelliset vuodet vaihtuivat suruvuosiksi, enkä käsitä miksi niin kävi. Enkä sitä edes hyväksy.

Pikkuveli rakastaisi Danielia, se on selvä. Se ihailisi sitä ja kulkisi perässä. Menisi leikkiin mukaan vaikka väkisin. Olisi heti mukana kaikissa hömpötysjutuissa ja kaipaisi isoveljeä tämän leikkiessä kavereillaan. Puukkoa käänetään haavassa, kun kuulen pikkuveljen leikkineen hoidossa isompien kanssa ja ottaneen mallia "ei niin hyvistä" pöytätavoista. Miksi se ei voinut olla Daniel, jonka perässä se kulkee? Kuopus rakastaa toisia lapsia, miksi hän ei saanut pitää veljeään täällä? Kotona puhutaan isoveikasta, jota ei kuitenkaan näy koskaan. Isoveli on hautakivi hautausmaalla, jonne 1v 2kk vanhan pojan askeleet vievät jo melko tottuneesti.

Kanervia vai callunoita..

Syksy alkaa olla pian käsillä ja ajatukset pyörivät hautausmaalla. Pikkuhiljaa ihmiset alkavat laittamaan hautoja syyskuntoon. Meille kerta on toinen, ehkä tänä syksynä saamme hautaa jälleen kauniimmaksi mitä viime syksynä, kun surun huuruissa sitä koitimme hoitaa. Haluaisin Danielin haudalle uuden lyhdyn, silläkin saisi vähän taas uutta. Mieheni mielestä se on kyllä turhaa kuluttamista, kun edellisen vuoden lyhdyt ovat autotallissa odottamassa. Turhasta kuluttamisesta on kyllä melko turha puhua, koska ostamme kymmeniä ellei jopa satoja kynttilöitä Danielin haudalle vuoden aikana. Sitä paitsi ainahan lyhdyissäkin on vähän uusia tuulia joka vuosi. On siis täysin perusteltua ostaa ainakin yksi uusi lyhty haudalle. Sunnuntaina on syntymäpäiväni, ehkä silloin hauta saa uuden syyslookin. Riippuen siitä, pääsenkö huomenna kukkakaupoille.

Viime päivinä on ollut kevyempi olla. Ehkä huutoni kuultiin vai liekö psykologin käynnillä tekemistä asian kanssa. Kävimme läpi Danielin viimeistä yötä ja mitä siihen liittyi. Aika paljon ajatuksia ja tunteita se sai aikaan. Huomaan, että näin kun käy töissä on oikeasti otettava se aika, jolloin käsittelen tätä asiaa. Minulla on siihen oikeus ja tarve. Daniel on ansainnut sen. Olen sittenkin kahden lapsen äiti, koitan jakaa aikaani kuopukselle ja surutyön tekemiselle esikoisen kuolemasta. Se onkin haastaavaa, normaalisti kun on kaksi elossa olevaa lasta, heitä voi huomioida saman aikaisesti ainakin osittain. Ainakin heidän kanssaan voi viettää yhtäaikaa aikaa. Tässä kuviossa täytyy ottaa erikseen aikaa esikoiselle.

Olen paljon miettinyt, mitä kaikkea pikkuveli jo ymmärtää tästä perhetilanteestamme. Ainakin hän usein alkaa tekemään vain omia juttujaan, kun itken. On ikään kuin huomaamaton. Tällä viikolla mieheni on näyttänyt hänelle videoita Danielista ja kuinkas ollakkaan, pikkuveli otti ja moiskautti suukon siihen näytölle. Ihana pikkuinen! Ja me vanhemmat vollotettiin, kuinkas muutenkaan. Lisäksi pikkuveli on oppinut lähettämään lentosuukkoja Danielille, aina haudalla niitä lähettelemme. Pieni mies, jolla on suuret saappaat (ja suuret tunteet, niin hyvässä kuin pahassa). Usein tulee kuopus mieleen Juha Tapion Sitkeä sydän kappaleesta. "..sinulla on sitkeä sydän joka lyö, väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää..."

Tämän päivän ajatukset ovat pyörineet paljon myös siinä, että Danielilla on kaikki asiat hyvin ja hänen ei tarvitse olla enää kipeä. Mielestäni hän on toisiksi parhaassa paikassa (oma koti olisi paras), mutta ehkä parhaimmassa paikassa hoidossa. Ajattelin itse ottaa hoitovastuun, kunhan joskus pääsen perille. Hyvä, että perheestämme kaksi neljästä ovat huolettomia, saavat leikkiä ja ovat iloisia. Tosin pikkuveli valitettavasti joutuu vielä kokemaan paljon mielipahaakin ja olemaan kipeänä. "äiti ja iti, älkää itkekö" oli aurinkoisen Danielin sanat, jotka tulivat, kun koitin hänen kuolinyönään vähän nukkua. Tämä kuva tuli kasvojeni eteen sen jälkeen, kun lääkärit arvioivat Danielin olevan aivokuollut. Tiedän, että hänellä on ollut heti hyvä olla.

Takaumia Danielin viimeisiltä elinpäiviltä

Kuopus on kipeä, sillä ei ole kuumetta, mutta nenä valuu ja yskittää. Samaa tautia, mitä on meillä vanhemmillakin. Yskä alkoi kunnolla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun olin yksin hänen kanssaan. Otin hänet viereeni ja kuuntelin. Välillä hän pidetteli yskää ja se teki hengityksen vaikeahkoksi. Ajatus tässä kohtaa kulki minulla täysin kirkkaasti. Minulle tuli mieleen, että lääkekaapissa on ventolinea ja niinpä kipaisin hakemaan sitä. Otin kuopuksen syliini ja hän avasi silmänsä. Oli pimeää ja silmät näyttivät tummilta, ihan samanlaisilta, kun Danielilla silloin. Silloin, kun annoin hänelle särkylääkettä viimeisenä elinyönään. Katsoin kuopusta ja mieleeni tulvi ajatus, taistele! Älä kuole! En voinut sille mitään, vaikka tiesin varsin hyvin, että tässä on kyse vähän erilaisesta asiasta. Vai tiesinkö? Danielinkin tila muuttui niin äkisti kriittiseksi. Jäin valvomaan, mutta jossakin vaiheessa uni oli voittanut ja olin nukahtanut.

Pakonomaisesti varasin kuopukselle täksi maanantaiksi lääkärin. Paikallisesta ei enää saanut, joten keikka Tampereelle oli tehtävä. Oli pakko, pakko tarkistaa tilanne, pakko saada kuuri, jos on tarpeen. Mutta kuinkas kävikään, kuopukselta ei löytynytkään sitä selittävää korvatulehdusta."Tämä ei ole mitään vaarallista", sanoi lääkäri ja itsekseni ajattelin, että ja mistäs sinä sen tiedät! Silloinkaan lääkäri ei tiennyt, kun Daniel oli vakavasti sairas. Silloinkaan ei ollut selittävää korvatulehdusta, oli vain kuume ilman syytä ja reilun vuorokauden päästä lapsi oli aivokuollut. Taas pohdin, mitkä ovat ne vaaran merkit? Milloin on lähdettävä lääkäriin ja työkaveritkin kyselivät, miten yleensä kestän kuopuksen sairasteluita. Yhdestä suusta totesimme jälleen, kollegoidenkin kanssa, että Danielin tila vakavoitui niin nopeasti, että mitään hänen pelastamisekseen ei voitu tehdä. Mutta jos..Entäs jos..Miksi..Näistä pohdinnoista tuskin pääsee eroon koskaan.

Kolmas muistutus niin kesken jääneestä elämästä tuli tänä aamuna, arkisessa tilanteessa. Mieheni laitteli kuopusta aamulla hoitokuntoon ja kuinkas ollakkaan, viimeinen vaippa lähti kierrokseen. Olen kiinnittänyt huomiota, että hänelle pitäisi ostaa kokoa isompaa vaippaa jälleen. Kokoa, jota Daniel käytti pitkään ja viimeisenä myös. Kesken jäänyt vaippapussi muistuttaa aina kaikesta, kun avaan poikien vaatekaapin. Siellä se on, liberoita kokoa 6. Ja nyt kuopukselle pitäisi ostaa niitä. Varovasti sanoin miehelleni, että niin siellä poikien kaapissahan on se vaippapussi, joka on Danielilta jäänyt. Kuitenkin totesimme, että olisi liian tuskallista ottaa sitä vielä käyttöön. Ambulanssiinhan Daniel lähti pelkkä libero yllään. Menin siis kauppaan ja päätin ostaa tällä kertaa pampersin vaippoja. Danielin vaippapussi jääköön vielä sinne poikien vaatekaappiin. Ehkä joskus..Ehkä ei..se jää nähtäväksi.

1v 3kk 2 päivää uuden elämän opettelua

Minulla on elämä ennen Danielin kuolemaa ja Danielin kuoleman jälkeen. Elämä ennen Danielin kuolemaa oli yleensä ottaen onnellista, mukavaa aikaa. Päivät sujuivat kuin itsekseen, vaikka vaikeitakin paikkoja oli. Mutta tämä elämä Danielin kuoleman jälkeen, se on opettelemista joka päivä. Joskus Danielin elinaikana mietin, että en kestäisi, jos menettäisin hänet tai ylipäätään jonkun lapsistani. Se lienee jokaisen äidin päässä piipahtanut ajatus. Mutta ei, ei sitä voi edes pahimmissa painajaisissakaan kuvitella mitä tämä oikeasti on. Reipas 1 vuotta on siis ollut enemmän ja vähemmän vaikeaa. Hetkellisesti olen voinut olla iloinen ja jopa nauttia vähän elämästäni, mutta suurimmaksi osaksi se on ollut raastavaa, rintaa puristavaa, tukahduttavaa, voimia vievää ja uuvuttavaa. Siihen mahtuu litroittain kyyneleitä ja vuotavia haavoja. Ja tänään, niinkuin koko kesänkin ajan, on taas vaikeampaa. Ei sitä synkintä mustaa, mutta vaikeampaa.

Kun on riittävän kauan ollut vaikeaa, niin kaipaa armahdusta. Ja tänään olen tullut siihen pisteeseen suruni kanssa, että kaipaan armahdusta. Haluaisin jo elää normaalia elämää, olla aidosti iloinen ja onnellinen. Ehkä siihen on on vaikuttanut sekin, että olen myös ollut väsynyt fyysisesti. Mutta kuinka sen kierteen katkaisee, kun sureminen on fyysisestikin väsyttävää. Salainen toiveeni ehkä kuullaan, mutta samalla mieleen pyrkii ajatus siitä, olisiko Daniel vihainen, jos minulla olisi vähän helpompaa. Ajattelisiko se, että unohdan hänet vai pelkäänkö sitä kuitenkin itse enemmän. Järki sanoo, etten voi ikinä unohtaa pientä poikaani ja tiedän sen, mutta tunnepuoli tekee tepposiaan tällä alueella. Ja tuntuu, että olisi tarpeen kuitenkin tehdä surutyötä taas pohjamutia myöden. Mutta miten ja mistä taas aloittaa? Miten pääsisin parhaiten eteenpäin ja saavuttaisin tavoitteeni, nähdä Danielin elämän valoisammasta näkökulmasta.

Ajatteluni on varmasti vielä melko kapeaa tässä surussani, mutta olen viime aikoina myös pohtinut sitä, että olisi pitänyt teettää sellainen sydänkoru Danielille mukaan, toiseen puoliskaan olisi tullut lukemaan äiti ja toiseen Daniel. Sen olisi voinut laittaa Danielille kaulaan. Mutta en minä tajunnut silloin ja toinen, mitä olisi pitänyt laittaa, niin minun huivini, jotta olisi muistanut äidin tuoksun. Järjellä toki tiedän, ettei yksikään arkkuun laitettu lelu ole hänellä mukana taivaassa, mutta tunnetasolla tuo olisi ollut mukava ajatus. Siellä se viilettäisi menemään äidiltä saama kaulakoru kaulassaan ja huivi otsalla.

Pakettiautollinen muistoja

Eilen mieheni soitti minulle töihin, että on varannut ajan hierojalle ja aikoo mennä sinne omistamallamme pakettiautolla, jota pakuksi kutsutaan. No iltapäivän aika lähestyi, mutta pakuhan se ei lähtenytkään käyntiin, akku oli tyhjä vai oliko siinä joku suurempi voima, kun pakuhan on tällä hetkellä katsastamaton. Niin, edelleenkin. Tulimme sitten kaupasta iltapäivällä ja pakun akku oli ollut latauksessa ja se hurahti käyntiin ihan moitteettomasti. Siinä me sitten olimme, minä, mieheni ja kuopus. Kuopushan tietenkin halusi kivuta kyytiin heti. Mieleen alko tulvia monenlaisia muistoja pakuun liittyen. Mukavia, kipeitä muistoja. Paku on ollut katsastamaton osaksi siksi, että sillä on ajettu vain jos on ollut ihan pakko. Taitaa siinä olla vielä talvirenkaatkin talvelta 2011.
Paku siis saapui meille raksa-autoksi kesällä 2010. Se on siitä kiva auto, että siellä voi herkutella ja se on vähän niinkuin isin ja Danielin auto ollut. Sillä on tehty reissuja miehissä, toki äitikin on päässyt usein mukaan ja pikkuveli matkusti masussa.
Pakulla tehtiin myös viimeinen yhteinen reissu Pohjanmaalla mummolaan. Se oli viimeisenä viikonloppuna, kun Daniel eli. Onneksi ei ollut liian kuuma, koska ilmastointiahan tässä versiossa ei ole. Matka sujui mukavasti ja Daniel katseli vastaantulevia autoja, evästä varmasti haettiin matkalta. Ainakin jäätelöt pikkuhuoltsikalta. Loppumatkasta Daniel alkoi "leikkiä" äidin ja isin rakastamaa "tungetaan sormet kurkkuun"-leikkiä ja oksennushan se sieltä tuli. Ja äiti oli vihainen, harvoin olin vihainen Danielille, mutta silloin olin. Varoitettu oli monen monta kertaa ja silti poika jatkoi. Kotiintulo matkalla oksennus tuli taas, mutta eri syystä. Liekö silloin jo teetteli tulevaa, en tiedä.
Maanantaina siis kotiuduimme mummolareissulta ja tiistaina oli taas vuorossa miehinen matka rautakauppaan ja milläs muulla kuin pakulla. Minä olin varannut itselleni kampaajan täksi ajaksi. Daniel oli aina kovin innoissaan, kun pääsi isin mukaan, niin monet kerrat oli viimeisen vuoden aikana jäänyt rannalle, kun isi lähti raksalle. Siitä reissusta, joka viimeiseksi isi-poika-reissuksi jäi, on pakussa edelleen puolinainen jääteepullo, kassakuitti, Danielin aurinkolasit ja puuhapetekirja.
Niitä me siinä tuijotettiin mieheni kanssa ja kyyneleet valui. Kurkkasin vielä uteliaisuuttani penkin alle ja löytyihän sieltä vielä leikkikoirakin Danielin jäliltä. Aina, kun niitä pitää käsissä, itku tulvii väkisin. Tulee ikävä ja puristaa rintaa. Olisiko siinä lelussa vielä jotain, sormenjälkiä tai tuoksua..Ei siinä ole..

Tästä se alkaa, oman blogin pitäminen

Ehkä tässä on kanava, jota tarvitsen purkaakseni tunteitani. Välillä tuntuu, että uin suossa, enkä pääse pinnalle millään. Aika monet kyllä kuvaa tuolla samalla tunteella sitä, nimittäin selviämistä oman lapsen kuoleman jälkeen. Tässä blogissa siis aion kertoa ja käydä läpi sitä, mitä minun elämässäni on menossa sen jälkeen, kun hautasin esikoiseni Danielin keväällä 2011. Ehkä joku päivä olen kirjoittanut niin paljon, että alan eheytymään ja aikanaan sitten voi kirjoittaa siitäkin. Ihan siksi, että muut samassa tilanteeseen joutuvat saisivat lohtua. Mutta nyt vielä tarvon niin synkässä metsässä, että aika harvoin sinne auringonvalo kajastaa. Olkoon tämän paikka se, missä puran itseäni ja se aika, jonka otan itselleni tämän asian kanssa. Arki kun tuppaa olemaan vähän kiireistä tällä hetkellä 1-vuotiaan pikkuveljen ja työelämän kanssa. Mieskin vaatii omansa.

Tällä viikolla kuopus on aloittanut hoidon ja siihen on liittynyt monenlaisia tunteita, mutta onneksi hänellä on mennyt hyvin. Aamulla vien hänet samalle kadulle, jossa asuimme vielä Danielin eläessä. Iltapäivällä haen hänet siitä puistosta, jossa Danielin kanssa leikimme ja samalla sitten vielä käpsyttelemme hautausmaalle isoveikkaa moikkaamaan. Aika paksua, vai mitä? Se on meidän kolmio, jota teemme lähes päivittäin nykyään. Aika vähän olen päästänyt tunteita pintaan, mutta lujille se ottaa, kun pikkuveli yrittää kivuta saman liukumäen portaita, jota lähes 3-vuotias esikoinen jo lasketteli mallikkaasti. Aamulla, kun ajan töihin, toivotan myös Danielille mukavaa päivää ja eilen aamulla aurinko paistoi autoon sisälle. Voi miten lämmin tunne voi siitä tulla. Kuolleen lapsen äitinähän heti ajattelen, että siellä se minun rakkaani on ja toivottaa äidillekkin mukavaa työpäivää. Ihme kyllä vielä en ole kuopusta vienyt esikoisen entiselle hoitajalle tai sählännyt mitään muutakaan. Ehkä viikonloppuna taas sitten enemmän, kun suru puskee päälle väkisin. Ei sitä voi enää pidätellä.

Pyysin mieheltä lahjaksi kalevalan lapsi-korun, saas nähdä tuleeko sellaista, olen toivonut sellaista jo pidemmän aikaa..Viime aikoina olen kyllä tuntenut itseni sangen huonoksi äidiksi. En ole oikein jaksanut olla kuopukselle läsnä. Tällä viikolla vartioin hänen untaan ja ajattelin, ettei Daniel enää tarvitse minua mihinkään, mutta tämä lapsi tarvitsee. Miten sen voiman itsestään puristaa, kun työpäivän jälkeen haluaisi vaan nukkumaan ja odottamaan seuraavaa päivää. On pakko jaksaa, on ollut pakko aina siitä saakka, kun Daniel kuoli. Olihan kuopus vielä masussa kasvamassa ja täytyi hänestä sillä tavalla huolehtia. Ja tietysti heti hänen syntymänsäkin jälkeen, kolme päivää Danielin hautajaisten jälkeen. En ole yli-ihminen, mutta en tiedä miten olen jaksanut..