Kurkun kuristusta taukohuoneessa

Se oli eilen, kun oli muutenkin harmaa mieli ja väsynyt olo. Menimme normaaliin tapaan ruokatauolle työkavereiden kanssa. Kaikilla oli vähän väsähtänyt fiilis ja radio soi. Sopivasti alkoi soimaan Maarit Hurmerinnan "lainaa vain"-kappale. Pala nousi kurkkuun, jota oli kovin vaikea nielaista alas. Pomo istui vastapäätä ja tuijotti minua. Takuuvarmasti silmäni näyttivät siltä, että kohta padot aukeaa. Mutta minä purin huulta ja keskityin jogurttiin. Mutta kaikki oli hiljaa, olisivat edes jutelleet jotain, niin laulun sanat olisivat peittyneet. Vihdoin laulu loppui ja harmaan sään keskeltä lämmin ja täysin kirkas aurinko paistoi suoraan kasvoilleni. Ajattelin, että tämäkin vielä! Vihdoin ruokatauko päättyi ja rauhallisen varmasti talsin työhuoneeseeni ja itku tuli. En voinut sitä pidätellä enää. Kiitin Luojaani ettei minulle ollut tulossa asiakkaita siihen aikaan.

Jälkeenpäin jäin miettimään, että miksi en antanut itkun tulla silloin heti. Miksi vaan pidättelin ja ajattelin muiden tunteita. Suruni kanssa olen niin heikko, että pelkään murtumista. Työkavereistakin lähes kaikki tietää. Ehkä pelkään, että joudun selittelemään, sitä kun en jaksa. "Ei tässä mitään", "kyllä tää tästä", ne vievät pohjan tuntemukseltani. En halua lohdutusta, kaipaan, että tunne otetaan vastaan sellaisenaan ja tiedän, että se ei ole ulkopuoliselle helppoa. Selviän kyllä hetkestä, mutta ulkopuolinen ei sitä tiedä ja hätääntyy helposti. Ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla annan itkun tulla, enkä jaksa ajatella meneekö muiden päivä siitä pipariksi.

Olen myös viikolla miettinyt sitä, että on hyvin vaikea jatkaa elämää. Jotain niin oleellista puuttuu. Daniel ei ole täällä näkemässä pikkuveljen kasvua. Mietin myös, että jos perhe joskus vielä lisääntyy niin Daniel ei ole siinä mukana. Kuollessaan hän kuitenkin tiesi pikkuveljen olevan masussa ja saavansa pikkuveljen. Tuntuu niin utopistiselta ajatella, että yksi tärkeä perheenjäsen ei tiedä, jos perhe lisääntyy. Miten se on mahdollista? Eikä Daniel tiennyt serkuistaankaan, joita on saanut. Elämässä on tapahtunut asioita Danielin kuoleman jälkeen, joita hän ei ole ollut täällä jakamassa. Pikkuveljen syntymän jälkeen koin suurta tuskaa, ettei Daniel ole nauttimassa veljestään ja näkemässä häntä. Daniel on kaikessa, muttei fyysisesti läsnä. Siihen kai on tyytyminen.

 

Sä maailmaani katsot kummallista niin, ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnan,en tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon, ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin.
Nuo muistoissaan kulkee, ja tekee ahtaaksi maan.
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan.

Mä muistan kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin,
mä toivon että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen.

"Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain.
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain."