Normaali arki surulla maustettuna

Mieheni vei tänään kuopuksen hoitoon. Minä menin samalla kyydillä, mutta työpäiväni alkoi vähän myöhemmin, joten päätin kävellä hoitopaikalta hautausmaalle ja siitä edelleen koulutukseen, joka tänään oli. Kävelin rannalle, jossa leikimme paljon Danielin kanssa, kesällä ja talvella. En ole käynyt siellä Danielin kuoleman jälkeen. Silmissäni näin, kuinka Daniel leikkii järvessä tai vastaavasti laskee pulkkamäkeä posket punaisena. Mieleeni tulvi myös kuva rannalla sijaitsevasta leikkipuistosta, jossa Danielin kanssa taiteilimme keväällä 2011, vähän ennen muuttoa uuteen kotiin.

Niissä muistoissa olemme onnellisia, on kiva kesä- tai talvipäivä perheen kesken. Surun tuska valtasi kehon ja mielen. Kyyneleet valuivat väkisin ulos. Tukahdutin itseni ja tunteen, joka oli vyörymässä ylös. Vähän niinkuin sekainen vaatekaappi, jossa on paljon vaatekappaleita ja ovi joudutaan survomaan kiinni. Tulee ahdas ja tukala olo. Kurkkua kuristi, mutta oli pakko jatkaa. Ajattelin, että hautausmaalla saan itkeä. Ja itkinkin. Siellä en välitä muista, vaikka ei siellä 8:08 juuri ketään ollutkaan.

Mieleeni tulvi ajatus, että tässä nyt eletään normaalia arkea, viedään lapsi hoitoon, käydään töissä, tehdään ruokaa, leikitään, mennään nukkumaan ym. Mutta suru on siinä mausteena, joskus sitä on vähemmän, joskus enemmän ja toisinaan jopa liikaa. Ulkopuolisille varmasti näyttää, että kuvio toimii, mauste on ulkopuolisille näkymätön. Suru tulee olemaan meidän elämän mauste läpi elämän ajan. Suru ja ikävä. Monet suuren menetyksen kokeneet, kertovat, että asian kanssa oppii elämään. Makuun tottuu. Itse näen ajatuksen niin, että sen kanssa on alistuttava elämään, ei siitä kysytty meiltä. Jos olisi kysytty, olisimme valinneet toisin. Lapsen menettämisen suru on tuskien taival, alistumme elämään ilman rakasta lastamme.

Oikeasta normaalista elämästä on kulunut pitkä aika. En enää edes muista, millaista on normaali elämä. Tämä en meidän normaalia elämäämme nyt. Mutta kaipaan aikaa, ilman tätä surua. Voisiko sen antaa jollekkin hoitoon? Koska saisin vain rehellisesti nauttia pikkuveljen kasvamisesta, ilman surun taakkaa?  

Viime aikoina ole kyllä miettinyt sitäkin, että olenko vielä liian nuori ymmärtämään, että menettäminen on osa elämää? Kun hyväksyminen on niin vaikeaa. Enkö tajunnut, että voin menettää jotain näinkin rakasta ja se on osa elämää. Mutta vaikka pyöritän tätä päässäni, en tule yhtään viisammaksi asian suhteen. Tarvitaan vielä aikaa . 

Pikkuveljestä on kasvanut hautausmaaterroristi. Haluaisi koskea kaikkeen, mitä näkee. Nykyään tulee myös terävä "EI", kun kysytään, että mennäänkö käymään Danielin haudalla. Ei taida oikein pikkumies siellä viihtyä.. Toivon kuitenkin, että hän oppisi siellä käymään, pyhittäisi silloin tällöin pienen hetken isoveikan muistolle, jota ei täällä koskaan tavannut. Hautausmaalla käynnit ovat tärkeitä perheen yhteisiä hetkiä, vaikka viime aikoina olen käynyt siellä mielellään yksinkin.