Niin se mieli heittelee, toisinaan on vähän helpompaa ja toisinaan vaikeampaa. Joskus mietin, että pitäisikö jo olla enemmän sitä helpompaa? Milloin uskallan sanoa, että minulle kuuluu hyvää? Reilun vuoden aikana niin en ole sanonut kertaakaan, olenko unohtanut sen täysin. Toisaalta se olisi valehtelemista, koska suurimmaksi osaksi minulle ei kuulu hyvää. Toki arkiset asiat sujuvat pääpiirteittäin ja kai siitäkin saisi olla onnellinen, mutta kun elämän palaset ovat niin hukassa ja olen itseltänikin hukassa. Tässä palapelissä löytyy ensin ne pienet, mutta yksinkertaisimmat ja lopulta varmasti sitten vähän isompiakin paloja saa kasaan. Murunen kerrallaan eteenpäin.
Aika se vaan kuluu, eikä jälleen tajua ollenkaan, että on tulossa syksy. Tänä aamuna mietin, että onko jo aika ottaa hanskat esille? Syksy tuo mieleen haikeutta. Kohta taas linnut lentävät pois ja lehdet lentää puista. Taas tulee syksy, toinen syksy ilman Danielia. Tänä vuonna sen tajuaa enemmän kuin viime vuonna. Mennään kohti pimeää ja joulua. Sitten tulee taas kevät ja kesä. Toisaalta se myös lohduttaa, on edes jotakin pysyvää tässä elämässä.
Tällä viikolla olen ollut kiukkuinen ja toisinaan jopa raivoissani. En ymmärrä elämää yhtään? Tänään töihin ajellessani katselin ihmisiä ja mietin, että mikähän heidän kohtalonsa ja tarinansa on? Onko se yhtä raastava kuin meillä, vai lohduttomampi. Tosiassa kuitenkin useammalla se on mukavampi, kaikki on kai mennyt putkeen. Odotan jo sitä, että saisin elää edes vähän normaalimmin. Miksi Luoja on halunnut tällä tavalla myös peittää silmäni kaikelta kauniilta? En jaksa tuntea sympatiaa, en jaksa kuunnella muiden murheita, jotka tuntuvat minusta mitättömiltä. Olen melko itsekäs. Mutta illalla ajattelin, uskallanko katsoa huomiseen (läheisille tiedoksi, en ole tekemässä itsemurhaa)? Kun elämä on niin palasina ja suoraan sanoen ollut viime vuosina katastrofaalista, miten uskallan kohdata tulevaisuuden? Jos se on samanlaista epäonnistumista kaikessa, miten selviän? En ymmärrä yläkerran miehen huumoria, haluaisiko hän, että luovutan? Koska välillä en jaksa enää taistella. Milloin voimavarat loppuvat? Kysymystä kysymyksen perään, ei vastauksia. Ei vaikka kuinka huutaisi.
Olen ajatellut, että olen liian tunnollinen ja kunnollinen. Käyn töissä, 5 päivää viikossa. En polta tupakkaa enkä juo alkoholia humalahakuisesti. Olen elänyt saman miehen kanssa 12 vuotta. Olen hoitanut lapseni itse ja hakenut ne hoidosta heti, kun olen päässyt töistä. Maksan verot kiltisti ja laskut yleensä ajallaan. En kurita lapsiani fyysisesti. Autan muita parhaani mukaan. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja luottanut/uskonut Jumalaan. Jos vähän heittäisin vapaalle, olisiko se parempi ja elämä alkaisi rullaamaan. Huomaan, että monet voivat viedä lapsensa päiväkotiin ja olla itse kotona. Tiedän, että joissakin perheissä on fyysistä väkivaltaa, silti he sikiävät saunan lauteilta. Toiset vaihtavat miestä, kun ulkonäkö ei enää miellytä. Toiset eivät jaksa mennä töihin ja elävät sosiaalituella. Tuntuu, että näillä ihmisillä menee hyvin. Heillä on aika usein se, mitä minulla ei ole. Ja siitä olen kiukkuinen ja vihainen! En voi sietää sitä tällä hetkellä. Ehkä etsin elämääni jotakin muuta sisältöä ja laitan itseänikin etusijalle. Ehkä vien lapsen mammalaan hoitoon viikonlopuksi, vaikka se on ollut hoidossa koko viikon. Kun en jaksa.
Ei minusta taida olla siihen. Perhe on minulle kaikki kaikessa, yritän pitää siitä kynsin hampain kiinni. Vaikka en aina jaksa. Pikkuveli on minulle usko, toivo ja rakkaus. Ehkä sen voimalla jaksan katsoa tulevaisuuteen. Vaihtoehtoja ei annettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti