Normaali arki surulla maustettuna

Mieheni vei tänään kuopuksen hoitoon. Minä menin samalla kyydillä, mutta työpäiväni alkoi vähän myöhemmin, joten päätin kävellä hoitopaikalta hautausmaalle ja siitä edelleen koulutukseen, joka tänään oli. Kävelin rannalle, jossa leikimme paljon Danielin kanssa, kesällä ja talvella. En ole käynyt siellä Danielin kuoleman jälkeen. Silmissäni näin, kuinka Daniel leikkii järvessä tai vastaavasti laskee pulkkamäkeä posket punaisena. Mieleeni tulvi myös kuva rannalla sijaitsevasta leikkipuistosta, jossa Danielin kanssa taiteilimme keväällä 2011, vähän ennen muuttoa uuteen kotiin.

Niissä muistoissa olemme onnellisia, on kiva kesä- tai talvipäivä perheen kesken. Surun tuska valtasi kehon ja mielen. Kyyneleet valuivat väkisin ulos. Tukahdutin itseni ja tunteen, joka oli vyörymässä ylös. Vähän niinkuin sekainen vaatekaappi, jossa on paljon vaatekappaleita ja ovi joudutaan survomaan kiinni. Tulee ahdas ja tukala olo. Kurkkua kuristi, mutta oli pakko jatkaa. Ajattelin, että hautausmaalla saan itkeä. Ja itkinkin. Siellä en välitä muista, vaikka ei siellä 8:08 juuri ketään ollutkaan.

Mieleeni tulvi ajatus, että tässä nyt eletään normaalia arkea, viedään lapsi hoitoon, käydään töissä, tehdään ruokaa, leikitään, mennään nukkumaan ym. Mutta suru on siinä mausteena, joskus sitä on vähemmän, joskus enemmän ja toisinaan jopa liikaa. Ulkopuolisille varmasti näyttää, että kuvio toimii, mauste on ulkopuolisille näkymätön. Suru tulee olemaan meidän elämän mauste läpi elämän ajan. Suru ja ikävä. Monet suuren menetyksen kokeneet, kertovat, että asian kanssa oppii elämään. Makuun tottuu. Itse näen ajatuksen niin, että sen kanssa on alistuttava elämään, ei siitä kysytty meiltä. Jos olisi kysytty, olisimme valinneet toisin. Lapsen menettämisen suru on tuskien taival, alistumme elämään ilman rakasta lastamme.

Oikeasta normaalista elämästä on kulunut pitkä aika. En enää edes muista, millaista on normaali elämä. Tämä en meidän normaalia elämäämme nyt. Mutta kaipaan aikaa, ilman tätä surua. Voisiko sen antaa jollekkin hoitoon? Koska saisin vain rehellisesti nauttia pikkuveljen kasvamisesta, ilman surun taakkaa?  

Viime aikoina ole kyllä miettinyt sitäkin, että olenko vielä liian nuori ymmärtämään, että menettäminen on osa elämää? Kun hyväksyminen on niin vaikeaa. Enkö tajunnut, että voin menettää jotain näinkin rakasta ja se on osa elämää. Mutta vaikka pyöritän tätä päässäni, en tule yhtään viisammaksi asian suhteen. Tarvitaan vielä aikaa . 

Pikkuveljestä on kasvanut hautausmaaterroristi. Haluaisi koskea kaikkeen, mitä näkee. Nykyään tulee myös terävä "EI", kun kysytään, että mennäänkö käymään Danielin haudalla. Ei taida oikein pikkumies siellä viihtyä.. Toivon kuitenkin, että hän oppisi siellä käymään, pyhittäisi silloin tällöin pienen hetken isoveikan muistolle, jota ei täällä koskaan tavannut. Hautausmaalla käynnit ovat tärkeitä perheen yhteisiä hetkiä, vaikka viime aikoina olen käynyt siellä mielellään yksinkin.

Lähipäivinä ollut matalapainetta, paikoittain synkkää raivoa ja tulevina päivinä todennäköisesti väsymystä

Niin se mieli heittelee, toisinaan on vähän helpompaa ja toisinaan vaikeampaa. Joskus mietin, että pitäisikö jo olla enemmän sitä helpompaa? Milloin uskallan sanoa, että minulle kuuluu hyvää? Reilun vuoden aikana niin en ole sanonut kertaakaan, olenko unohtanut sen täysin. Toisaalta se olisi valehtelemista, koska suurimmaksi osaksi minulle ei kuulu hyvää. Toki arkiset asiat sujuvat pääpiirteittäin ja kai siitäkin saisi olla onnellinen, mutta kun elämän palaset ovat niin hukassa ja olen itseltänikin hukassa. Tässä palapelissä löytyy ensin ne pienet, mutta yksinkertaisimmat ja lopulta varmasti sitten vähän isompiakin paloja saa kasaan. Murunen kerrallaan eteenpäin.

Aika se vaan kuluu, eikä jälleen tajua ollenkaan, että on tulossa syksy. Tänä aamuna mietin, että onko jo aika ottaa hanskat esille? Syksy tuo mieleen haikeutta. Kohta taas linnut lentävät pois ja lehdet lentää puista. Taas tulee syksy, toinen syksy ilman Danielia. Tänä vuonna sen tajuaa enemmän kuin viime vuonna. Mennään kohti pimeää ja joulua. Sitten tulee taas kevät ja kesä. Toisaalta se myös lohduttaa, on edes jotakin pysyvää tässä elämässä.

Tällä viikolla olen ollut kiukkuinen ja toisinaan jopa raivoissani. En ymmärrä elämää yhtään? Tänään töihin ajellessani katselin ihmisiä ja mietin, että mikähän heidän kohtalonsa ja tarinansa on? Onko se yhtä raastava kuin meillä, vai lohduttomampi. Tosiassa kuitenkin useammalla se on mukavampi, kaikki on kai mennyt putkeen. Odotan jo sitä, että saisin elää edes vähän normaalimmin. Miksi Luoja on halunnut tällä tavalla myös peittää silmäni kaikelta kauniilta? En jaksa tuntea sympatiaa, en jaksa kuunnella muiden murheita, jotka tuntuvat minusta mitättömiltä. Olen melko itsekäs. Mutta illalla ajattelin, uskallanko katsoa huomiseen (läheisille tiedoksi, en ole tekemässä itsemurhaa)? Kun elämä on niin palasina ja suoraan sanoen ollut viime vuosina katastrofaalista, miten uskallan kohdata tulevaisuuden? Jos se on samanlaista epäonnistumista kaikessa, miten selviän? En ymmärrä yläkerran miehen huumoria, haluaisiko hän, että luovutan? Koska välillä en jaksa enää taistella. Milloin voimavarat loppuvat? Kysymystä kysymyksen perään, ei vastauksia. Ei vaikka kuinka huutaisi.

Olen ajatellut, että olen liian tunnollinen ja kunnollinen. Käyn töissä, 5 päivää viikossa. En polta tupakkaa enkä juo alkoholia humalahakuisesti. Olen elänyt saman miehen kanssa 12 vuotta. Olen hoitanut lapseni itse ja hakenut ne hoidosta heti, kun olen päässyt töistä. Maksan verot kiltisti ja laskut yleensä ajallaan. En kurita lapsiani fyysisesti. Autan muita parhaani mukaan. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja luottanut/uskonut Jumalaan. Jos vähän heittäisin vapaalle, olisiko se parempi ja elämä alkaisi rullaamaan. Huomaan, että monet voivat viedä lapsensa päiväkotiin ja olla itse kotona. Tiedän, että joissakin perheissä on fyysistä väkivaltaa, silti he sikiävät saunan lauteilta. Toiset vaihtavat miestä, kun ulkonäkö ei enää miellytä. Toiset eivät jaksa mennä töihin ja elävät sosiaalituella. Tuntuu, että näillä ihmisillä menee hyvin. Heillä on aika usein se, mitä minulla ei ole. Ja siitä olen kiukkuinen ja vihainen! En voi sietää sitä tällä hetkellä. Ehkä etsin elämääni jotakin muuta sisältöä ja laitan itseänikin etusijalle. Ehkä vien lapsen mammalaan hoitoon viikonlopuksi, vaikka se on ollut hoidossa koko viikon. Kun en jaksa.

Ei minusta taida olla siihen. Perhe on minulle kaikki kaikessa, yritän pitää siitä kynsin hampain kiinni. Vaikka en aina jaksa. Pikkuveli on minulle usko, toivo ja rakkaus. Ehkä sen voimalla jaksan katsoa tulevaisuuteen. Vaihtoehtoja ei annettu.

Surutyökirja

Sain eilen postissa tilaamani surutyökirjan. Kirjan nimi on Surulla on aikansa -muistojeni kirja, Hanna Ekolan tekemä kirja. Siinä on hienoja, koskettavia kuvia, ihania tekstejä, runoja ja runsaasti tilaa omille kirjoituksille ja kuville. Hieno kirja, mutta aivan väärässä paikassa. Kirjaan voi kirjoittaa mm. läheisen hautajaisista, suremaan jääneistä ihmisistä, yhteisistä muistoista, lohduttaneista asioista ym. Teksti on muotoiltu esim. näin "sinun hautajaisesi", "sinua kaipamaan jäivät", "yhteisiä tekemiämme asioita". Kirja, jonka siis täysissä sielun ja ruumiin voimissa tilasin, on täysin väärässä kodissa. Meillä kuuluisi olla ihan muunlaisia kirjoja, joihin kerätään kyllä muistoja, mutta elävästä ihmisestä. Pikkuhiljaa kuitenkin alan täyttämään tuota kirjaa, se olkoon yksi surutyöni väline.

Kirjassa oli eräs koskettava asia, jota en ole aikaisemmin miettinytkään. Kirjassa sanottiin, että ikävöiminen on rakastamista. Tunnustelen tuota lausetta päässäni enkä oikein tavoita sitä. Jos jollakin on ideoita niin kommentteja saa laittaa. Ehkä, jos lauseen kääntää, että ikävöin niin paljon, koska rakastan niin paljon, sen voi jotenkin ymmärtää. Mutta, kun tuskallinen ikävän tunne valtaa mielen, lamauttaa ja painaa polvilleen, niin sitä on vaikea mieltää rakkaudeksi. Ainakaan sellaiseksi rakkaudeksi, jota on tottunut täällä kokemaan. Varmasti, kun asiaa vielä tarkemminkin miettiin, niin se alkaa pikkuhiljaa avautumaan.

Tänään tein taas maalausterapiaani eli maalasin autotallimme ulkoseiniä ja aloin miettimään, millainen meidän Daniel oikein oli. Tässä muutamia ajatuksia siitä niin isosta, pienestä pojasta.

Daniel oli:

Rauhallinen
Ystävällinen
Peukalon ystävä
Ruuan laittamisen ystävä
Leikki mieluiten autoilla tai eläimillä
Omatahtoinenkin
Sopeutuvainen
Äidin suihkukaveri
Mummojen naurattaja
Vauvakuumeen aiheuttaja
Aamu-uninen
Salama-elokuvan ystävä
Hömpöttelijä
Herkuttelija
Hyvä laskemaan liukumäkeä
Lentokoneiden moikkaaja
Luottavainen

Tässä vain muutami asioita, jotka tänään tulivat mieleen rakkaasta pojastani. Hyvää yötä muru, äiti rakastaa sua!

Pilaantunut yksilö

Olen perheenperustamisiässä, niinkuin ikätoverinikin ja ystävillä alkaakin olla jo lapsi tai useampikin. Tapaamisten keskustelu pyörii lasten ympärillä ja niistä voidaan jutella loputtomiin. Kysellään, jokos teille tulee? Ja mites sen toisen lapsen laita? Lopulta nämä ovat kuitenkin hirvittävän arkoja paikkoja yllättävänkin monille. Joskus voi miettiä miten huolettomasti heittää ilmoille kysymyksen lapsista. Onko valmis ottamaan vastaan tietoa siitä, että kaikki ei olekkaan mennyt hyvin? Mitä sitten, jos vastaaja sanookin, että kyllä minulla on lapsi, mutta hän on kuollut. Yleensä monet eivät ole valmiita ottamaan vastaan tätä vastausta ja silloin iskee suuttumus kysyjää kohtaan. Miksi kysyit, kun et osaa tähän asiaan reagoida? Näihin piireihin valitettavasti kun liittyy myös niitä surullisia tilanteita, lapsi on sairas tai lapsi kuolee. Kyllä, näin käy Suomessakin. Eikä kukaan ole siltä turvassa, sillä se joka leikkiin ryhtyy, ottakoon vastaan sen mitä tulee. Lisäksi voi olla lapsettomuutta, vauvaa on yritetty pitkään, mutta sitä ei kuulu. Tällöin vastaaja voi mennä hämilleen.  

Meillä on ollut näitä kaikkia. Molemmat pojat ovat melko pitkän toivomisen tuloksia ja lievien hoitojen seurauksena syntyneitä. Daniel oli sairas sydänvikansa vuoksi ja sitten hänet vielä vietiin meiltä poiskin. Mietin, että olenko pilaantunut yksilö. Olisiko pitänyt luovuttaa siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että lapsia ei välttämättä tule luonnollisesti. Olisiko jo silloin pitänyt hälytyskellojen soida ja etsiä elämään muuta sisältöä. Mitä se olisi voinut olla? Mikä tarkoitus on sillä, että toinen lähtee ja toinen jää? Viime aikoina ystävät ja tuttavat ovat olleet tällä toisella kierroksella, eli monelle on syntynyt se toinen lapsi. Mietin, miksi he saavat olla osallisia onnesta ja viettää niitä elämänsä onnellisimpia ruuhkavuosia? Minun onnelliset vuodet vaihtuivat suruvuosiksi, enkä käsitä miksi niin kävi. Enkä sitä edes hyväksy.

Pikkuveli rakastaisi Danielia, se on selvä. Se ihailisi sitä ja kulkisi perässä. Menisi leikkiin mukaan vaikka väkisin. Olisi heti mukana kaikissa hömpötysjutuissa ja kaipaisi isoveljeä tämän leikkiessä kavereillaan. Puukkoa käänetään haavassa, kun kuulen pikkuveljen leikkineen hoidossa isompien kanssa ja ottaneen mallia "ei niin hyvistä" pöytätavoista. Miksi se ei voinut olla Daniel, jonka perässä se kulkee? Kuopus rakastaa toisia lapsia, miksi hän ei saanut pitää veljeään täällä? Kotona puhutaan isoveikasta, jota ei kuitenkaan näy koskaan. Isoveli on hautakivi hautausmaalla, jonne 1v 2kk vanhan pojan askeleet vievät jo melko tottuneesti.