Viikko täynnä suuria tunteita

Tänään on kulunut 2 vuotta Danielin hautajaisista. Muistan tuosta päivästä melko vähän, mutta ainakin yksi asia oli tärkeydessään ykkössijalla: Pikkuveli ei saa syntyä sinä päivänä. Muistan sen, kuinka aamuyöstä supisteluita alkoi tulla melko tiiviisti ja tuskailin mielessäni, että jos supistelut nyt säännöllistyvät, voin juuri ja juuri keretä kirkkoon, mutta sitten täytyy varmasti mennä sairaalaan. Tuskailin, että jos nyt joudun lähteä synnyttämään, olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta kerrankin pyyntöni kuultiin ja supistelut laantuivat.

Aamu valkeni aurinkoisena. Kävin keräämässä kimpun pieniä kieloja, kukat Danielille pikkuveljeltä. Kuin ulkopuolisena katselin kaikkea. Istuin kirkon penkissä vainajan lähiomaisena. Danielin kaunis pieni arkku, mutta voi miten paljon se varmasti painoikaan isin, vaarin, papan ja kummisetien käsissä. Minä en käsittänyt siitä mitään. Taapersin poikani arkun perässä, joka oli matkalla kohti hautaa. Tajuamatta sitä, etten enää koskaan voi nähdä Danielia täällä, jutella hänelle, niin että hän vastaisi, suukottaa tai halata. Arkku laskettiin hautaan, kaksin jääminen mieheni kanssa oli konkreettista. Toinen poika haudan uumenissa, pieni elämä ohi. Toinen poika kohdussa kasvamassa, mutta lähtökuopissa tulossa maailmaan.

Tuli sunnuntai ja maanantai. Sitten koitti tiistai kesäkuun 14. päivä. Puolen päivän aikaan alkoi supistella ja heti melko napakasti. En ollut pakannut sairaalakassia eikä vauvalle ollut sänkyäkään valmiina, koska tyhjä sänky vieressä tuntui liian raskaalle ajatukselle. Alkoi kuitenkin tuntua siltä, että toinen poikamme on nyt syntymässä. Mieheni ei ollut tällä kertaa tilanteen tasalla samalla tavalla kuin minä, eikä selvästikkään ollut valmis lähtemään sairalaan, jossa muutama viikko sitten olimme hyvästelleet esikoisemme. Ja mikä toipumisaika muutenkaan on kolme päivää, kun hautaa oman lapsen? Mutta synnyttämään oli lähdettävä, itku tuli matkalla minultakin. Itkin jo etukäteen sitä, että Daniel ei ole näkemässä veljeään. Tiistai-iltana puoli kymmenen aikoihin syntyi meidän perheen toinen poika, Pikkuveli. Suru väritti koko tapahtumaa, vaikka olinkin onnellinen pienestä pojastani. Kätilö kääri nyyttimme samanlaiseen lammaslakanaan, mikä Danielin kasvojen päälle oli vedetty. Mieheni pyysi vaaleanpunaisen lakanan, vähän huumoria mahtui siihenkin hetkeen. Pikkuveljen kohdalla pitää paikkaansa se, että rakkaus on kasvanut päivä päivältä. Kotiin tultiin hautausmaan kautta. Ristiäisiin tilattiin samanlaiset kukka-asetelmat Pikkuveljen kastepöytään ja Danielin haudalle. Muuta ei ole.

Tämä viikko saa tunteet pintaan monella tavalla. Tämä viikko osoittaa sen, että selviän varmasti ihan kaikesta.  Tällä viikolla muistan, kuinka ihanan  todellisen unen näin Danielista tuona synnytystä edeltävän yönä. Ikäänkuin Daniel olisi tullut ilmoittamaan, että Pikkuveli voi nyt tulla.

Pikkuveljen suru

Olen miettinyt paljon sitä, miten saisin tuotua pikkuveljelle esille Danielin elämään ja kuolemaan liittyviä asioita, ilman että hän tuntisi olevansa jotain vähemmän. En tiedä, onko pelkoni turha, se kai selviää aikanaan. Mutta Daniel alkaa olla hänellä enemmän tietoisuudessa. Lähes päivittäin hän sanoo "dansku" ja katselee kuvaa. Nimi ja kuva löytävät toisensa, se on suurta pienen ihmisen mielen maailmassa.

Juttelemme pikkuveljellä asioita, joita teimme Danielin kanssa tai joita Daniel teki samalla tavalla kuin hän. Viikolla menimme taas haudalle koko perheen voimin. Lähtiessämme pikkuveli halusi suukottaa kaikki lyhdyt, hautakivessä olevan lentokoneen ja koiran, jossa on kukkia. Ihmeissämme mieheni kanssa katselimme tätä tapahtumaa. Lopuksi hän sanoi "heihei dansku". Ajatus alkoi pyöriä monenlaisissa asioissa ja mieleeni tuli, että olemmeko käyneet haudalla liikaa pikkuihmisen kanssa? Miten voikaan olla niin, että ihminen lähtee miettimään tätäkin hienoa hetkeä negativiisuuden kautta.

Koen, että olen jotekin veitsenterällä tämän asian kanssa, koska tietenkin haluan pikkuveljen tietävän, että häntä rakastetaan täysin saman verran kuin Danieliakin. Ja että hän on meidän perheen valopilkku, joka annettiin keskelle kaikista synkintä mustaa. Mutta pelkään, että joskus saan kuulla lauseen "sä rakastat Danielia enemmän". Koen, että tämä on osa-alue, jossa voin epäonnistua pahasti. Kaipaisin oikeastaan ihan ammattilaisenkin vinkkejä asiaan. Ehkä kirjastosta löytyy kirjoja, joita lukea.

Uskon, että aikanaan pikkuveli tulee kaipaamaan veljeään. Uskon, että hänkin kyselee "miksi?" On niin vaikeaa nähdä pikkuveljen rakastavan ikäistään seuraa ja että se kaikista läheisin lapsiystävä vietiin jo ennen tapaamista pois. Miten selittää pikkuihmiselle, että hänellä on isoveli Taivaan kodissa, kun alkaa kyselemään sisarusten perään. Kaikki selviää aikanaan, mutta olen huomannut, että en sure pelkästään lapseni menetystä, vaan suren pikkuveljen puolesta myös. Ehkä kaikki osoittautuu turhaksi aikanaan ja kaikki meneekin luontevasti.

Minusta on ahdistavaa, kun otetaan perhekuvia, joissa pitäisi olla kaikki. Tuskin muut asiaan kiinnittävät mitään huomiota, mutta minun mielessäni aina joku puuttuu ja kuvien ottaminen saa palan kurkkuun. Kuulin hyvän idean, kuolleen lapsen kuvan voi ottaa kuvaan mukaan. Ehkä mekin voimme sittenkin mennä joskus perhekuvaan, tuo idea lämmitti mieltäni.