Olen miettinyt paljon sitä, miten saisin tuotua pikkuveljelle esille Danielin elämään ja kuolemaan liittyviä asioita, ilman että hän tuntisi olevansa jotain vähemmän. En tiedä, onko pelkoni turha, se kai selviää aikanaan. Mutta Daniel alkaa olla hänellä enemmän tietoisuudessa. Lähes päivittäin hän sanoo "dansku" ja katselee kuvaa. Nimi ja kuva löytävät toisensa, se on suurta pienen ihmisen mielen maailmassa.
Juttelemme pikkuveljellä asioita, joita teimme Danielin kanssa tai joita Daniel teki samalla tavalla kuin hän. Viikolla menimme taas haudalle koko perheen voimin. Lähtiessämme pikkuveli halusi suukottaa kaikki lyhdyt, hautakivessä olevan lentokoneen ja koiran, jossa on kukkia. Ihmeissämme mieheni kanssa katselimme tätä tapahtumaa. Lopuksi hän sanoi "heihei dansku". Ajatus alkoi pyöriä monenlaisissa asioissa ja mieleeni tuli, että olemmeko käyneet haudalla liikaa pikkuihmisen kanssa? Miten voikaan olla niin, että ihminen lähtee miettimään tätäkin hienoa hetkeä negativiisuuden kautta.
Koen, että olen jotekin veitsenterällä tämän asian kanssa, koska tietenkin haluan pikkuveljen tietävän, että häntä rakastetaan täysin saman verran kuin Danieliakin. Ja että hän on meidän perheen valopilkku, joka annettiin keskelle kaikista synkintä mustaa. Mutta pelkään, että joskus saan kuulla lauseen "sä rakastat Danielia enemmän". Koen, että tämä on osa-alue, jossa voin epäonnistua pahasti. Kaipaisin oikeastaan ihan ammattilaisenkin vinkkejä asiaan. Ehkä kirjastosta löytyy kirjoja, joita lukea.
Uskon, että aikanaan pikkuveli tulee kaipaamaan veljeään. Uskon, että hänkin kyselee "miksi?" On niin vaikeaa nähdä pikkuveljen rakastavan ikäistään seuraa ja että se kaikista läheisin lapsiystävä vietiin jo ennen tapaamista pois. Miten selittää pikkuihmiselle, että hänellä on isoveli Taivaan kodissa, kun alkaa kyselemään sisarusten perään. Kaikki selviää aikanaan, mutta olen huomannut, että en sure pelkästään lapseni menetystä, vaan suren pikkuveljen puolesta myös. Ehkä kaikki osoittautuu turhaksi aikanaan ja kaikki meneekin luontevasti.
Minusta on ahdistavaa, kun otetaan perhekuvia, joissa pitäisi olla kaikki. Tuskin muut asiaan kiinnittävät mitään huomiota, mutta minun mielessäni aina joku puuttuu ja kuvien ottaminen saa palan kurkkuun. Kuulin hyvän idean, kuolleen lapsen kuvan voi ottaa kuvaan mukaan. Ehkä mekin voimme sittenkin mennä joskus perhekuvaan, tuo idea lämmitti mieltäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti