Pitkään aikaan en ole itkenyt niin paljon kuin vuosipäivää edeltävänä torstaina ja itse vuosipäivänä. Torstai oli varmasti monella tavalla raskas, nimittäin 19.5.2011 oli torstaipäivä. Aamun valjetessa silloin otimme rakkaan Daniel-poikamme syliimme ja oli aika sammuttaa koneet. Puoli yhdeksän aikaan tuona päivänä pieni sydän lakkasi lyömästä, samalla me vanhemmat jäimme tuskaan ja ikävään, osa ainakin minusta kuoli tuona samaisena hetkenä. Daniel sai lähteä rauhallisesti, mitä nyt äiti huuteli poikansa perään. Siinä me sitten vielä vähän aikaa olimme kolmisin tai oikeastaan nelisin, kun pikkuveli kasvoi masussa.
Tänä vuonna vuosipäiväviikon keskiviikko oli ehkä raskain työpäivä ikinä. Aloitin päiväni soittamalla surukotiin. Iltapäivällä huomasin listalla olevan Danielin entinen hoitokaveri. Kesken kaiken hän alkoi hokea "Daniel on kuollu, Daniel on kuollu". Alkuun en ollut varman kuulinko oikein, mutta kyllä hän niin sanoi. Se tuntui pahalle, mutta pidin itseni kasassa. Tytön isä oli selkeästi nolona tilanteesta ja vilkaisi sen näköisenä, että "alkaakohan toi itkeä" tai "menikö se rikki". Muitakin kurjia asioita tapahtui tuona päivänä ja se kaikki purkautui torstaina.
Vuosipäivänä rintaa puristi jo aamusta saakka. Pikkuveljen kanssa koristelimme kynttilän ja piirsimme kortin. Pikkuveli oppi sanomaan "dansku" ja viime päivinä on halunnut halailla mm. tietokoneen ruutua, missä on isoveikan kuva. Lähdimme haudalle. Itkimme, muistelimme. Pikkuveljelle on tärkeää saada kastella kukat siellä. Mieli oli maassa koko päivän ja itkua riitti. Teimme Danielin lempiruokaa, riisiä ja kanakastiketta. Mutta silti oli niin tyhjää. Niin iso pala puuttuu. Menin vielä yksin illalla haudalle, mutta hautausmaalla oli yllättäen paljon ihmisiä, enkä saanut olla rauhassa. Danielin läsnäolo oli mielestäni voimakas koko viikon ja se oli lohduttavaakin.
Vaikka olen tullut pitkän matkan ja surutyöni on mielestäni hyvällä mallilla niin yksi asia on ehkä sellanen mihin en ikinä totu. Oman lapseni haudalla käymiseen. Tänä aamuna, ennen töihin menemistä, kävin haudalla. Askeleet olivat jälleen raskaat. Kyselin, miksi minun täytyy tänne tulla. Juttelin pienelleni, mutta en saa häntä mukaan, enkä vastaustakaan. Minulla on toukokuu aikaa synkistellä ja uida syvissä vesissä, koska sitten taas...
...On pikkuveljen vuoro. Kesäkuussa juhlitaan 2-vuotiasta. Molemmat pojat ansaitsevat omansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti