Ehkä tässä on kanava, jota tarvitsen purkaakseni tunteitani. Välillä tuntuu, että uin suossa, enkä pääse pinnalle millään. Aika monet kyllä kuvaa tuolla samalla tunteella sitä, nimittäin selviämistä oman lapsen kuoleman jälkeen. Tässä blogissa siis aion kertoa ja käydä läpi sitä, mitä minun elämässäni on menossa sen jälkeen, kun hautasin esikoiseni Danielin keväällä 2011. Ehkä joku päivä olen kirjoittanut niin paljon, että alan eheytymään ja aikanaan sitten voi kirjoittaa siitäkin. Ihan siksi, että muut samassa tilanteeseen joutuvat saisivat lohtua. Mutta nyt vielä tarvon niin synkässä metsässä, että aika harvoin sinne auringonvalo kajastaa. Olkoon tämän paikka se, missä puran itseäni ja se aika, jonka otan itselleni tämän asian kanssa. Arki kun tuppaa olemaan vähän kiireistä tällä hetkellä 1-vuotiaan pikkuveljen ja työelämän kanssa. Mieskin vaatii omansa.
Tällä viikolla kuopus on aloittanut hoidon ja siihen on liittynyt monenlaisia tunteita, mutta onneksi hänellä on mennyt hyvin. Aamulla vien hänet samalle kadulle, jossa asuimme vielä Danielin eläessä. Iltapäivällä haen hänet siitä puistosta, jossa Danielin kanssa leikimme ja samalla sitten vielä käpsyttelemme hautausmaalle isoveikkaa moikkaamaan. Aika paksua, vai mitä? Se on meidän kolmio, jota teemme lähes päivittäin nykyään. Aika vähän olen päästänyt tunteita pintaan, mutta lujille se ottaa, kun pikkuveli yrittää kivuta saman liukumäen portaita, jota lähes 3-vuotias esikoinen jo lasketteli mallikkaasti. Aamulla, kun ajan töihin, toivotan myös Danielille mukavaa päivää ja eilen aamulla aurinko paistoi autoon sisälle. Voi miten lämmin tunne voi siitä tulla. Kuolleen lapsen äitinähän heti ajattelen, että siellä se minun rakkaani on ja toivottaa äidillekkin mukavaa työpäivää. Ihme kyllä vielä en ole kuopusta vienyt esikoisen entiselle hoitajalle tai sählännyt mitään muutakaan. Ehkä viikonloppuna taas sitten enemmän, kun suru puskee päälle väkisin. Ei sitä voi enää pidätellä.
Pyysin mieheltä lahjaksi kalevalan lapsi-korun, saas nähdä tuleeko sellaista, olen toivonut sellaista jo pidemmän aikaa..Viime aikoina olen kyllä tuntenut itseni sangen huonoksi äidiksi. En ole oikein jaksanut olla kuopukselle läsnä. Tällä viikolla vartioin hänen untaan ja ajattelin, ettei Daniel enää tarvitse minua mihinkään, mutta tämä lapsi tarvitsee. Miten sen voiman itsestään puristaa, kun työpäivän jälkeen haluaisi vaan nukkumaan ja odottamaan seuraavaa päivää. On pakko jaksaa, on ollut pakko aina siitä saakka, kun Daniel kuoli. Olihan kuopus vielä masussa kasvamassa ja täytyi hänestä sillä tavalla huolehtia. Ja tietysti heti hänen syntymänsäkin jälkeen, kolme päivää Danielin hautajaisten jälkeen. En ole yli-ihminen, mutta en tiedä miten olen jaksanut..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti