1v 3kk 2 päivää uuden elämän opettelua

Minulla on elämä ennen Danielin kuolemaa ja Danielin kuoleman jälkeen. Elämä ennen Danielin kuolemaa oli yleensä ottaen onnellista, mukavaa aikaa. Päivät sujuivat kuin itsekseen, vaikka vaikeitakin paikkoja oli. Mutta tämä elämä Danielin kuoleman jälkeen, se on opettelemista joka päivä. Joskus Danielin elinaikana mietin, että en kestäisi, jos menettäisin hänet tai ylipäätään jonkun lapsistani. Se lienee jokaisen äidin päässä piipahtanut ajatus. Mutta ei, ei sitä voi edes pahimmissa painajaisissakaan kuvitella mitä tämä oikeasti on. Reipas 1 vuotta on siis ollut enemmän ja vähemmän vaikeaa. Hetkellisesti olen voinut olla iloinen ja jopa nauttia vähän elämästäni, mutta suurimmaksi osaksi se on ollut raastavaa, rintaa puristavaa, tukahduttavaa, voimia vievää ja uuvuttavaa. Siihen mahtuu litroittain kyyneleitä ja vuotavia haavoja. Ja tänään, niinkuin koko kesänkin ajan, on taas vaikeampaa. Ei sitä synkintä mustaa, mutta vaikeampaa.

Kun on riittävän kauan ollut vaikeaa, niin kaipaa armahdusta. Ja tänään olen tullut siihen pisteeseen suruni kanssa, että kaipaan armahdusta. Haluaisin jo elää normaalia elämää, olla aidosti iloinen ja onnellinen. Ehkä siihen on on vaikuttanut sekin, että olen myös ollut väsynyt fyysisesti. Mutta kuinka sen kierteen katkaisee, kun sureminen on fyysisestikin väsyttävää. Salainen toiveeni ehkä kuullaan, mutta samalla mieleen pyrkii ajatus siitä, olisiko Daniel vihainen, jos minulla olisi vähän helpompaa. Ajattelisiko se, että unohdan hänet vai pelkäänkö sitä kuitenkin itse enemmän. Järki sanoo, etten voi ikinä unohtaa pientä poikaani ja tiedän sen, mutta tunnepuoli tekee tepposiaan tällä alueella. Ja tuntuu, että olisi tarpeen kuitenkin tehdä surutyötä taas pohjamutia myöden. Mutta miten ja mistä taas aloittaa? Miten pääsisin parhaiten eteenpäin ja saavuttaisin tavoitteeni, nähdä Danielin elämän valoisammasta näkökulmasta.

Ajatteluni on varmasti vielä melko kapeaa tässä surussani, mutta olen viime aikoina myös pohtinut sitä, että olisi pitänyt teettää sellainen sydänkoru Danielille mukaan, toiseen puoliskaan olisi tullut lukemaan äiti ja toiseen Daniel. Sen olisi voinut laittaa Danielille kaulaan. Mutta en minä tajunnut silloin ja toinen, mitä olisi pitänyt laittaa, niin minun huivini, jotta olisi muistanut äidin tuoksun. Järjellä toki tiedän, ettei yksikään arkkuun laitettu lelu ole hänellä mukana taivaassa, mutta tunnetasolla tuo olisi ollut mukava ajatus. Siellä se viilettäisi menemään äidiltä saama kaulakoru kaulassaan ja huivi otsalla.