Kuopus on kipeä, sillä ei ole kuumetta, mutta nenä valuu ja yskittää. Samaa tautia, mitä on meillä vanhemmillakin. Yskä alkoi kunnolla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun olin yksin hänen kanssaan. Otin hänet viereeni ja kuuntelin. Välillä hän pidetteli yskää ja se teki hengityksen vaikeahkoksi. Ajatus tässä kohtaa kulki minulla täysin kirkkaasti. Minulle tuli mieleen, että lääkekaapissa on ventolinea ja niinpä kipaisin hakemaan sitä. Otin kuopuksen syliini ja hän avasi silmänsä. Oli pimeää ja silmät näyttivät tummilta, ihan samanlaisilta, kun Danielilla silloin. Silloin, kun annoin hänelle särkylääkettä viimeisenä elinyönään. Katsoin kuopusta ja mieleeni tulvi ajatus, taistele! Älä kuole! En voinut sille mitään, vaikka tiesin varsin hyvin, että tässä on kyse vähän erilaisesta asiasta. Vai tiesinkö? Danielinkin tila muuttui niin äkisti kriittiseksi. Jäin valvomaan, mutta jossakin vaiheessa uni oli voittanut ja olin nukahtanut.
Pakonomaisesti varasin kuopukselle täksi maanantaiksi lääkärin. Paikallisesta ei enää saanut, joten keikka Tampereelle oli tehtävä. Oli pakko, pakko tarkistaa tilanne, pakko saada kuuri, jos on tarpeen. Mutta kuinkas kävikään, kuopukselta ei löytynytkään sitä selittävää korvatulehdusta."Tämä ei ole mitään vaarallista", sanoi lääkäri ja itsekseni ajattelin, että ja mistäs sinä sen tiedät! Silloinkaan lääkäri ei tiennyt, kun Daniel oli vakavasti sairas. Silloinkaan ei ollut selittävää korvatulehdusta, oli vain kuume ilman syytä ja reilun vuorokauden päästä lapsi oli aivokuollut. Taas pohdin, mitkä ovat ne vaaran merkit? Milloin on lähdettävä lääkäriin ja työkaveritkin kyselivät, miten yleensä kestän kuopuksen sairasteluita. Yhdestä suusta totesimme jälleen, kollegoidenkin kanssa, että Danielin tila vakavoitui niin nopeasti, että mitään hänen pelastamisekseen ei voitu tehdä. Mutta jos..Entäs jos..Miksi..Näistä pohdinnoista tuskin pääsee eroon koskaan.
Kolmas muistutus niin kesken jääneestä elämästä tuli tänä aamuna, arkisessa tilanteessa. Mieheni laitteli kuopusta aamulla hoitokuntoon ja kuinkas ollakkaan, viimeinen vaippa lähti kierrokseen. Olen kiinnittänyt huomiota, että hänelle pitäisi ostaa kokoa isompaa vaippaa jälleen. Kokoa, jota Daniel käytti pitkään ja viimeisenä myös. Kesken jäänyt vaippapussi muistuttaa aina kaikesta, kun avaan poikien vaatekaapin. Siellä se on, liberoita kokoa 6. Ja nyt kuopukselle pitäisi ostaa niitä. Varovasti sanoin miehelleni, että niin siellä poikien kaapissahan on se vaippapussi, joka on Danielilta jäänyt. Kuitenkin totesimme, että olisi liian tuskallista ottaa sitä vielä käyttöön. Ambulanssiinhan Daniel lähti pelkkä libero yllään. Menin siis kauppaan ja päätin ostaa tällä kertaa pampersin vaippoja. Danielin vaippapussi jääköön vielä sinne poikien vaatekaappiin. Ehkä joskus..Ehkä ei..se jää nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti