Olen surrut kuollutta lastani viimeiset kaksi vuotta ja yhden kuukauden. Nyt alan huomaamaan, että aktiivisen suremisen aika on ohi ja tilalle on tullut kaipaus ja ikävä. Kaipaus, joka saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti, nauramaan hersyvästi, muistelemaan haikeana. Kaipaus, joka saa kovankin puristuksen tunteen rinnan alle. Voisin kai sanoa, etten enää käsittele suruani aktiivisesti, eikä suru määritä elämääni enää. Tuntuu jopa hassulta ajatella, että suremisen alkuvaiheet ovat myös muistoja elämässäni. Onhan niistä jo se parisen vuotta. Jos sanon vieraalle ihmiselle, että lapseni kuoli kaksi vuotta sitten, se on hänelle pitkä aika, minulle lyhyt. Mutta suru on jättänyt arvet sydämeen ja sieluun, joista toivutaan edelleen. Rakennetaan uutta, mutta sen uuden rakentamisen aloittamiseen meni kauan aikaa.
Olen siis alistunut elämään ilman lastani. Olen luovuttanut taisteluni sen suhteen, että saisin hänet takaisin. Danielin kuoleman jälkeen tarrauduin jälleen näkemisen toivoon kuin hukkuva. Enää se ei tuo samanlaista lohtua. Uskoisin, että on tarkoituskin löytää jokin muu keino selviytyä, kuin sen ajatteleminen, että ehkä 40 vuoden päästä me taas kohdataan. Vaikka muistankin sen joka päivä ja kuvittelen sitä hetkeä niin en osaa siitä repiä lohtua.
Lohtua tuo sen sijaan tietoisuus siitä, että lapseni kulkee sydämessäni mukana mihin ikinä menenkin. Lohtua tuo se asia, etten voi tässä maallisessa elämässä lastani unohtaa. Pikkuveljen ristiäispäivänä menimme minun isovanhempien kanssa käymään Danielin haudalla. Isän äiti on aikoinaan menettänyt oman poikansa. Pehmeä, ruttuinen poski poskeani vasten siinä haudalla. Ei tarvittu sanoja, vaan molemmat sen tiesivät ilman sanojakin "minä tiedän miltä sinusta tuntuu". Ja takaisin kävellessämme muistisairas mummani alkoikin kertoa tarinaa menetetystä pojastaan. Viime viikonloppuna olimme mummolassa viimeistä kertaa ja jokainen sai ottaa muistoksi tavaroita mumman kodista. Katsoin lipaston laatikkoon ja löysin kuolleen lapsen adressit, pysähdyin niitä lukemaan. Sama jälleen näkemisen toivo oli silloinkin. Mummani on jo lähellä sitä hetkeä, kun saa nähdä poikansa ja miehensä jälleen sekä muut rakkaat. Mutta pitkä ja kivinen tie se on ollut hänellä. Hän on esikuvani aina.
Olet vahva nainen, hieno äiti ♥
VastaaPoistaMumma on varmasti ollut tukenasi ja on kuitenkin lohdullistakin ajatella, että jälleennäkeminen vielä koittaa ja sitä varmasti vielä aikanaan yhä enemmän ja enemmän odottaa kun omat voimatkin hiipuvat vanhetessaan. On kuitenkin hienoa että surussa ja surutyössäkin saa mennä eteenpäin ja huomata, että kauniit muistot ja kaikenlaiset tunteet säilyvät aina sydämessä ja ajatuksissa. Kiitollisena eteenpäin tiukasti sydämeesi Danielin kätkien olet jaksanut taivaltaa ja jaksat edelleen, olet vahva... sanat eivät taas riitä ♥
<3
VastaaPoista