Lapsen kuoleman ja parisuhde

Olen hautonut tätä aihetta mielessäni ja nyt minusta tuntuu, että se on pakko jakaa. En muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta suuri osa lapsen menettäneistä pareista päätyy eroon lapsen kuoleman jälkeen. Monille se on itse syy ja toisille ikään kuin piste i:n päälle. Tutkimustakin tästä on tekeillä ainakin, ellei jo valmiskin.

Minusta tuntuu (huom! oma näkemykseni asiaan), että surun keskellä on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikki surevat eri tavalla. Miehet usein surevat tekemällä asioita, esimerkiksi töitä tai hakkaavat halkoja. Naisetkin voivat purkaa suruaan mm. käsitöihin, mutta naiset usein puhuvat, puhuvat ja puhuvat. Kaiken surun keskellä ei jakseta taistella parisuhteen puolesta ja on helpompi luovuttaa. Monet prosessin keskellä eronneet ovat katuneet jälkeenpäin ja toisille se on ollut hyvä ratkaisu. Ja kun voimat ovat vähissä, tulee riitaa pienimmistäkin asioista. Voin vain kuvitella elämää sellaisissa parisuhteissa, joissa lapsen kuolemaan johtanut syy löytyy vanhempien huolimattomuudesta.

Toiset tuntuvat hitsaantuvan yhteen entisestään ja se on ihan parasta mitä voi olla.

Ihmettelen sitä, että tämä asia on tiedossa kyllä, mutta siihen ei kiinnitetä huomiota. Jos ajatellaan pirkanmaata, täällä on todella vaikea saada apua parisuhteen pulmiin. Tampereella perheasiain neuvottelukeskukseen on jopa vuoden jono. Vuoden jono! Omalla paikkakunnallamme tasan yksi pappi antaa parisuhdeterapiaa ja käytännössä hän voi työskennellä yhden pariskunnan kanssa kerrallaan. Eli jos haluaa apua pian, on maksettava kallista hintaa. Ja rahaahan nuorissa lapsiperheissä riittää!

Meidän parisuhteemme oli todellakin millin päässä avioerosta. Meillä se olisi ollut piste i:n päälle järjettömän raskaan raksavuoden jälkeen ja Danielin kuoleman ensimmäinen vuosi oli meille myös vauvavuosi. Kaikki voi laskea 1+1, että ihan kaikessa kukoistuksessaan ei ole parisuhde ollut. Ja olisi ollut helpompi luovuttaa. Mutta minulla on hieno mies, hän on halunnut pitää meistä kiinni kynsin ja hampain, kun minä pyristelin sitä vastaan. Jos olisi ollut taloudellisesti mahdollista, olisin ottanut aikalisän ja muuttanut pois vähäksi aikaa. Ainut mikä meitä piti yhdessä oli kuolleen lapsen muisto ja elävän lapsen tulevaisuus.  

Mutta nyt silläkin saralla alkaa helpottaa, kun aikaa on kulunut ja pikkuvelikin on kasvanut isommaksi. Jatkuva riitely on lakannut ja meillä menee melko hyvin. Töitä sen eteen on tehty ja hyväksytty toisessa monenlaisia asioita. Meillä haaveillaan asioista parin vuoden päähän. Uskon, ettei meitä voi enää erottaa kuin kuolema.  Ja olen siitä kiitollinen.