Viime aikoina elämä on pyörinyt normaalin arjen tahdissa ja suru on kulkenut siinä mukana, mutta selkeästi nyt enemmän taka-alalla. Nyt tulikin tässä mieleeni, että viimeisin pohjalla käynti taisi olla tuossa jokin aika sitten, mutta taisin nousta sieltä nopeammin. Siitä tulee hyvä mieli ja sellainen JES!-fiilis. Kuitenkin kun elämää täytyy jatkaa niin onhan se mukavampi, jos jossakin vaiheessa helpottaakin.
Nyt on ollut sellainen seesteinen olo. Niitä on ollut aikaisemminkin, silloin ei oikein ole hyvä olla, mutta ei huonokaan. Silloin tulee muisteltua melko vähän ja surukin on pääosin taka-alalla. Sitä tunnetta on oikeastaan aika vaikea työstää, koska ei tunnu miltään. Mikään. Mutta sen tietää, että hetken päästä sitten taas tuntuu ainakin jotenkin.
Tunteena tuo "ei tunnu miltään" oli ensimmäisen kerran todella kamala. Ja muistelisin, että se tuli melko pian Danielin kuoleman jälkeen. Kahden vuoden aikana olen kuitenkin oppinut niin paljon tästä surustani, että en sitä enää hätkähdä. Mutta edelleen sen työstäminen on hankalaa. Vaikka muistoja koittaisi palauttaa mieleen ja katsella kuvia niin sitä valtavaa tunnetta ei vain saa aikaiseksi suuntaan eikä toiseen. Sitäkin kai täytyy vain oppia sietämään, kunhan se ei tule olemaan se päätunne elämässä.
Mutta 2-vuotis kuolinpäivä lähestyy. Ja se alkaa jo vähän nostattaa tunteita pintaan. Tänään ulkona tuli erityisen hyvin mieleen tekstiviestit, jotka laitoin perheen jäsenilleni Danielin tilanteesta silloin illalla sekä puhelun, jonka soitin äidilleni. Mutta vielä halusin suojella itseäni, enkä viipynyt tässä muistossa kauan. Haluanko sitä muistaakkaan? Voisiko muistojen kirja täyttyä mielummin niistä kauniista, ihanista muistoista, jotka Daniel jätti jälkeensä.
Pian 2 vuotta olen huutanut, itkenyt ja valittanut poikastani takaisin, niinkuin lintuemo. Mutta mun poikanen ei tule. Kiitollisena muistelen lastani, joka muutti minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti