Hautausmaa on paikka, johon voi mennä muistelemaan omia rakkaitaan. Muistamaan, viedä kukkia, sytyttää kynttilä. Hautausmaalla on satoja kiviä, johon on kaiverrettu nimiä. Nimiä, joiden taakse liittyy elävän ihmisen tarina. Usein hautausmaalla ollessani mietin näitä tarinoita. Monesti myös silmät osuvat lasten hautakiviin ja silloin usein mietin, että mitenkähän vanhemmat jaksavat ja onkohan heillä yhtään helpompaa jo.
Danielin kuoleman jälkeen kävin päivittäin haudalla ja edelleenkin parisen kertaa viikossa. Minulle on tärkeää, että hauta olisi kaunis ja hoidettu, etenkin kesällä. Muuta minulla ei ole.
Tänään taas jumpan jälkeen askeleet veivät hautausmaalle. Sytytin kynttilän, muistelin. Jutustelin Danielille. Vastapäiselle haudalle tuli myös omainen ja muistelu muuttui ajatuksen virraksi. Usein, kun tulee aika lähteä, askeleet alkavat painaa. Tänäänkin kyyneleet nousivat pintaan, enkä olisi halunnut lähteä. Herää edelleen kysymys miksi? Miksi minun täytyy käydä hautausmaalla lapseni haudalla? Miksi minulla alle 30-vuotiaana on oma hautapaikka jo? En haluaisi jättää lastani sinne, vaikka eihän Daniel siellä ole. Haluaisin Danielin niin kotiin.
Ja taas se iski kuin metrinen halko, lapsesi on kuollut. Pysähdy siihen äläkä porskuta niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sinä olit paikalla, kun henki pakeni pienestä pojasta. Näissä ajatuksissa pakenee melkein henki itseltäkin. Mutta ei se auta, hauta jää sinne hautausmaalle ja itse on lähdettävä kotiin. Daniel sydämessä mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti