Tämä on kysymys, joka on toistunut viimeisen viikon aikana enemmän kertoja kuin koko aikana Danielin kuoleman jälkeen. Lisäksi olen viikon aikana tavannut ihmisiä, jotka ovat tienneet Danielista, mutta en ole nähnyt heitä tapahtuman jälkeen.
Tuohon kysymykseen pystyy vastaamaan vaihtelevasti. Mutta olen aina rehellinen siitä, että kaksi lasta minulla on. Perjantaina kerroin asiasta lopuillekkin työkavereilleni, kun olimme iltaa viettämässä. Tällöin tuli itku. Itku tuli myös työkavereille.
Sunnuntaina olimme seurakunnan laskiaistapahtumassa kuopuksen sekä siskoni lasten kanssa. Siellähän oli paljon Ylöjärveläisiä perheitä ja siis asiakkaitani. Siinä me laskimme mäkeä, kun katseemme kohtasi asiakkaani kanssa. "Ai sinullakin on lapsia?" Hän kysyi. "Kyllä, minullakin on lapsia", vastasin vähän huvittuneena. "Montako lasta sinulla on?" " 2 lasta, toinen on tuolla hautausmaalla ja toinen tässä". Tämä tuli suustani aivan odottamatta ja melko kylmästikkin. Hän ei kuitenkaan mennyt hämilleen, vaan otti asiaan kuuluvasti osaa. "Niin, 2 poikaa, onneksi on edes tämä yksi täällä", jatkoin vielä.
Viikolla törmäsin entiseen työkaveriin, jota en ollut nähnyt Danielin kuoleman jälkeen. Juttelimme niitä näitä, kunnes hän sanoi "siihen yhteen asiaan en osaa sanoa mitään". Kyynelten keskeltä vastasin, että eihän siihen mitään voi sanoa. Elämän on kai pakko jatkua.
Perjantaina törmäsin myös yhteen tuttavaan, joka oli aikanaan huomannut asian lehdestä. "Teillä on ollut tässä surullisiakin tapahtumia". "Niin onhan meillä", vastasin. " Sellaista se elämä on". "Niinpä kai". Tällä kertaa selvittiin ilman kyyneleitä.
Tänään lauantaina törmäsin asiakkaani mieheen kaupassa. Tervehdin ja kysyin perheen kuulumisia. Olimme molemmat kassajonossa, joten pakenemaan ei päässyt. Lisäksi kuopus tuijotti tätä miestä kuin syyllistä ja minulla oli vaivaantunut olo. " Sullakin on tuollainen", hän kysyi. " Joo, onhan mulla tälläinen poika". " Onko ainokainen, vai onko kotona muitakin?", hän kysyi. " Ei, toinen poika tämä on", vastasin. Huomasin, että jalat alkoivat tuntua puuromaiselta ja kurkku kuivalta. Toivoin vain, että pääsen pian tilanteesta eroon. Onneksi kassajono eteni ja pääsin maksamaan tavarani.
Monella tavalla olen siis asiaa joutunut kohtaamaan viimeisen viikon aikana. Selvisin kuitenkin jokaisesta kerrasta. Ehkä itkin, ehkä en, mutta eipä sen väliäkään. Aina en koe tarpeelliseksi kertoa, että toinen poikani on kuollut. Mielestäni riittää, kun kerron, että poikia on kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti