Mitä siitä kertoisin? Kertoisinko sen, miten paljon syntymäpäivä puristi jo pari viikkoa etukäteen vai sen, millainen hän on mielikuvissani 5-vuotiaana.
Syntymäpäivä tänä vuonna toi puristuksen rinnan alle jo hyvissä ajoin, mutta edeltävä viikko oli kyllä todella raskas pitkään aikaan. Töissä oli vaikeaa ja kotona työpäivän jälkeen vieläkin hankalampaa. Torstai oli se päivä, kun tulin töistä kotiin ja kaikki purkautui kuin oksennus. Töissäkin itkin ja hätääntyneenä koitin saada itseni kasaan kaksi minuuttia ennen asiakasta. Kotimatkalla katselin pyöräileviä pikkupoikia ja itkin, kun radiossa muistutettiin olemaan liikenteessä varovainen pienten koululaisten vuoksi. Ei Daniel olisi vielä koululainen, mutta pyörällä jo varmasti sujuvasti kulkisi. Kotona menin kaapille, tarjoilin pikkuveljelle sekä itselleni suklaata ja sipsejä päivälliseksi. Mutta ei sekään saanut hyvänolon tunnetta aikaan, päinvastoin olo oli entistä surkeampi. Lamaannuin sohvan nurkkaan ja tuli pitkästä aikaa iso itku. Valtava tunnemöykky vyöryi kyyneleinä ulos ja sitä riitti. Riitti ihan joka asiasta. Lohduton ikävä esikoispoikaa, ainut jota ikävöin niin, että sydän pakahtuu ja tuntuu repeytyvän rinnasta ulos.
Itkeminen kyllä helpotti. Lauantaina itkin toista perhepiirimme poikaa, kun hänet viimeiselle matkalle saatettiin. Siellä ne leikkivät Taivaan kodissa, pitävät toisistaan huolta. Sunnuntaina menin kirkkoon kuulemaan, kun Danielin serkkupojan nimi lausuttiin kuolleiden joukossa. Miten lohdutonta se silloin oli, kun Danielin nimi kirkossa mainittiin "Daniel Johannes.... kahden vuoden iässä". Näinkö unta, herättikö joku painajaisesta. Kirkon penkissä kävin läpi Danielin hautajaisia, edelleen sitä miten raskas se arkku on varmasti ollut isin, vaarin, papan, kummisedän käsissä. Miten lohdutonta se kaikki oli. " Atte Mikael... kuuden kuukauden iässä", miten lohdutonta se kaikki on. Sunnuntaina muuten oli kotimme yllä kaksi sateenkaarta päällekkäin. Päät ulottuivat taivaseen ja ajattelin, että ette te ole kaukana, ihan tässä meidän kanssa. Ja Danielin läsnäolo olikin voimakasta.
Maanantai sitten oli Danielin 5-vuotis syntymäpäivä ja minua vaivasi, etten oikein ollut kerennyt valmistautua siihen (lähinnä kukat haudalle, kynttilät ym.). Työpäivästä olin tehnyt tarkoituksella rauhallisen. Aamutuimaan menin haudalle ja täysin tuntematon mies tuli halaamaan minua ja ottamaan osaa. Ehkä hän oli Danielin lähettämä lohduttaja. Aika rohkeaa minusta. Mielikuvissani osaan aavistaa, millainen lapseni on 5-vuotiaana, tunsinhan hänet. Pikkuveli lähetti ilmapallon reippaasti matkaan, isoveljelle, lentosuukkojen kera tietysti. Ja me juhlimme 5-vuotiasta poikaamme, sitä että hän teki meistä vanhempia. Sitä, miten pieneen elämään mahtui kaikki ja miten se pieni elämä muutti kaiken. Äidillä on iso poika jo, Taivaan kodissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti